Reijo Liinamaa

USA:n presidenttinä puolisen vuotta toiminut Barack Obama on parasta, mitä Atlantin takaa on pitkään aikaan kuulunut. Ensimmäistä kertaa sitten J.F. Kennedyn maalla on presidentti, joka herättää oman maan kansalaisissa oikeutettua toivoa inhimillisemmästä politiikasta ja eurooppalaisten keskuudessa pientä toiveikkuutta kuuntelevammasta asenteesta. Norjalaisen Nobel -komitean kaikki ällikällä lyönyt päätös antaa Obamalle rauhanpalkinto yllätti täysin myös palkinnon saajan.

Kaiken keskellä on muistettava, ettei palkinnosta Obamaa kannata syyllistää. Palkinnon ennenaikaisuudesta huolimatta tämä presidentti näyttää vilpittömästi puhuvan samaa, mitä tekee. USA:n presidenttien aikaansaannosten historiaa vasten tarkasteltuna maailmalla on toiveikkuuteensa tällä kertaa todellinen syy.

On toivottava, ettei tällä norjalaisten kieltämättä erikoisella idealla ole päinvastaista vaikutusta, kuin mikä palkinnon antajat tarkoittivat. Jo nyt kuulee arvioita siitä, ettei Obama ole saanut  rauhan edistämisen suhteen aikaiseksi vielä mitään. Ja että maa käy parhaillaan kahta sotaa, joista toista parhaillaan suunnitellaan laajennettavan. Tosiasioita molemmat. Kuten sekin, ettei supervaltion presidentille palkintorahoillakaan ole mitään merkitystä, vaan ne olisivat varmasti tulleet suurempaan tarpeeseen jollekin toiselle, hiljaista rauhantyötä vuosia tehneelle.

Eikä ole mahdotonta sekään, että palkintoa käytetään USA:n sisäpolitiikassa Obamaa vastaan. Voisi hyvin kuvitella rebublikaanien äärilaidalta kuuluvan jupinaa siitä, onko näin pian rauhantekijän mainetta niittävä presidentti ollenkaan sopiva mies johtamaan maailman vahvinta sotilasmahtia. Näiden ajattelijoiden mielestä käsite rauhantekijä liittyy ehkä enemmän Colt -merkkiseen “peacemaker” -lisänimen saaneeseen kokovartalolamauttimeen.

Sanon heti alkuun, että palestiinalaisten sotimismetodit ansaitsevat kaiken sen halveksunnan, mikä niihin kohdistetaan. Ulkopuoliselle tarkkaijalle piirtyy kuva, jossa kiiluvasilmäinen, hyvinsyönyt, partasuinen, uskovaiseksi naamioitunut islaminuskoa häpäisevä kansankiihottaja istuu turvassa bunkkerissaan laatimassa julistuksiaan itsemurhakandidaattien rekrytoimiseksi ja vihollisten umpimähkäisen tappamisen kiihdyttämiseksi. Mediakursseja käyneet adjutantit lähettelevät youtubeen tämän taisteluja tarkasti karttavan “johtajan” päämääriä palvelevia videopätkiä.

Samaan aikaan varsinaiset “taistelijat” piilottelevat lähisukulaistensa kodeissa, kirkoissa, sairaaloissa, kouluissa ja muissa paikoissa, joissa nk. Geneven sopimusten mukainen sodankäynti (myönnän, karmiva termi) on mahdottomuus. Sieltä käsin käydään laukaisemassa umpimähkäisesti länsimaisella avustusrahalla ostettuja, kansainvälisten kuolemankauppiaiden ystävällisesti toimittamia raketteja kohti israelilaisia kyliä ja kaupunkeja. Ja aina kun kameroita näkyy, ponnahtaa raunioista esille haavoittunutta lasta hiuksiaan repien kantava palestiinalainen ja joukko voitonmerkkejä tekeviä, tuliteriä konepistoolejaan ilmaan laukovia hämmästyttävän nuoria “sotilaita”. Syvästi tietoisena siitä, että täysin viattomia naisia ja lapsia oikeasti kuolee, väitän, että median pyörittämisen palestiinalaiset osaavat erinomaisesti. Ja uskallan vielä kyynisesti epäillä, että itse media on, off the record, kiitollinen näin saamastaan myyvästä, raflaavasta materiaalista.

Vaikka vakaina uskovaisina itseään pitävien israelilaisten tappamistoiminta tehokkaampaa ja täsmällisempää onkin, niin ei sillekään erityisiä inhimillisyyspisteitä kerry. Siinä missä Beetlehemissä syntyneen puusepän pojan, erään Jeesuksen sanotaan Uudessa Testamentissa pyytäneen kääntämään poskelle lyöjälle toisenkin posken läiskittäväksi, soveltavat nämä vanhurskaat israelilaiset mieluummiin Vanhasta Testamentistakin löytyvää, nk. Hammurabin lakien mukaista oikeuskäsitystä. Tosin sadalla kerrottuna: Sata silmää silmästä, sata hammasta hampaasta!

Surullista on se, että koska konflikti on niin vanha, niin argumentteja puolesta ja vastaan voidaan kummankin osapuolen tekemisistä poimia kuin sirpaleita osuman saaneesta viattomasta siviilistä.  Siksi kompromissi on ainoa mahdollisuus. Käsitys siitä, siitä onko sellaiselle maaperää vaihtelee osapuolten kesken sen mukaan, millaiselta omien sotatoimien menestys kulloinkin näyttää. Siviilien kärsimykset eivät oikeasti näytä kiinnostavan kumpaakaan.