Reijo Liinamaa

Suomalaisessa mielipideilmastossa kuului selvää historian siipien havinaa, kun Helsingin Sanomien päätoimittajana lähes 20 vuotta toiminut Janne Virkkunen jäi eläkkeelle. Voi väittää, että Hesarin asema suomalaisten mielipiteiden muotoutumisessa on eurooppalaisessakin mittakaavassa ainutlaatuinen. Tähän vaikuttaa ennen kaikkea lehden ylivoimainen levikki, mutta myös keskimääräisesti arvioituna laadukas journalismi.

Tästä ylivoimaisuudesta seuraa, että  omistajille saattaa ajoittain tulla kiusaus käyttää välinettään omien intressiensä ajamiseen. Tämä on ammattitaitoisesti johdetulle lehdelle helppoa. Ei tarvitse kuin suorittaa hieman painotettua uutisointia ja käyttää huolellisesti valittuja kirjoittajia tekemään juttuja asetettuja päämääriä palvelevista aiheista. Yhtä tärkeätä kuin se, mistä kirjoitetaan, on tietysti se mistä EI kirjoiteta.

Väistyvä päätoimittaja vieraili viimeisenä työpäivänään aprillipäivän aattona ykkösen aamussa toimittaja Katri Makkosen vieraana.  Haastattelun mielenkiintoisinta antia oli keskustelu siitä, kuinka avoimesti näin ylivertaisessa asemassa oleva sanomalehti voi kansan mielipiteitä jakaviin asioihin ottaa kantaa. Ei ole salaisuus, että Sanoma Oy:ssä poksauteltiin kuohuviinejä sinä päivänä, kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Asiaa oli lehdessä ajettu vahvasti ja määrätietoisesti vuosien ajan.

Toimittaja Makkonen oli Ylen arkistoista löytänyt vanhan,  tuolloin vielä melko tuoreen päätoimittaja Virkkusen haastattelun, missä hän kertoo lehdellä olevan valtaa “jolla voi nostaa lehden tärkeinä pitämiä asioita esiin ja tuoda siten uusia elementtejä päätöksentekoon ja pitää niitä esillä niin kauan, että syntyy poliittista painetta päätöksentekoon”. Pari vuosikymmentä lausuntonsa jälkeenkään Virkkunen ei nähnyt tarpeelliseksi muuttaa ajatteluaan. Vaikka toimittaja Makkonen ei, jäähyväishaastattelun hengen mukaisesti, vierastaan kovin ahtaalle laittanutkaan, joutui Virkkunen kutenkin tapailemaan sanojaan vuosien takaista lausuntoaan kommentoidessaan.

Jos ken on Hesarin pääkirjoituksia muutaman vuoden aikana lueskellut, on voinut havaita, miten voimakkaasti lehden pääkirjoituskollegio otti kantaa aikanaan EU:iin liittymisen puolesta,  äskettäin kysymykseen presidentin valtaoikeuksien leikkaamiseen ja nyt viimeksi Ylen julkisen palvelun laajuuden määrittelemisen tarpeellisuuteen. Jossakin määrin tämä on jyrkässä ristiriidassa Virkkusen jokin aika sitten lehdessään esittämään lausumaan, jonka mukaan “on vaarallista, että toimittajat pyrkivät parantamaan maailmaa helposti syntyvillä näkökulmillaan mieluummin, kuin että tekisivät tasapainoisia ja asiapohjaisia juttuja”.

Tällaiseen “vaaralliseen toimintaan” osallistuminen on HS:n pääkirjoituskollegiolle ollut pikemmin sääntö kuin poikkeus. On mielenkiintoista nähdä, minkä kannan lehti tulee ottamaan esim. juuri nyt kuumana käyvään maahanmuuttokeskusteluun.

Mitä merkitystä sillä sitten on, että yksityisomisteinen, laajalevikkinen valtamedia julkaisee sivuillaan poliittisen päätöksenteon piiriin kuuluviin asioihin selkeitä kantoja?

Kun kantaa ottaa selvästi puoluesidonnainen maakuntalehti, voi lukija asemoida kannanoton sen mukaan. Yleisradion kohdalla taas viimeaikaisen Ylemaksu -keskustelun hyvä puoli oli se, että moneen kertaan tuli lausutuksi Ylen asema kansan edustajien ( = kansan…) valvomana laitoksena. Ylilyönnit huomataan ja ne käsitellään julkisuudessa perusteellisesti ( vrt. nk. lautakasajuttu).

Aamulehti -konserni sanomalehtineen ja TV -kanavineen on monissa yhteyksissä liputtanut avoimesti poliittisen oikeiston väreillä, joten niidenkin kannat ovat etukäteen arvattavissa.

Helsingin Sanomat sensijaan on kautta aikojen korostanut poliittista riippumattomuuttaan, objektiivisuuttaan ja puolueettomuuttaan, mihin suuri osa lukijoista vieläkin uskoo. Tämä kuva on viime vuosina alkanut säröillä pahasti.

Kun ruoriin nyt astui Sanoma News’in toimitusjohtajan paikalta Mikael Pentikäinen, voidaan Janne Virkkusen kauden tiedotukselliseen arvovalintavaikuttamiseen odottaa edelleen lisääntyvää painetta. Jos tämä asia lukijoille avoimesti kerrottaisiin, olisi asia OK. Mutta tullaanko niin tekemään?

Epäilen. Vastuu jää, kuten savolaisittain sanotaan, lukijalle.

Mediasta käytetään joskus nimitystä “neljäs valtiomahti”. Siis eduskunnan, valtioneuvoston ja oikeuslaitoksen jälkeen. Asialla on, kuten monilla on, kaksi puolta. Joskus media innostuu tekemään “paljastuksia”. Silloin kohteen on oltava median näkökulmasta vaaraton. Yksittäiset poliitikot yleensä ovat sellaisia.

Tänään ( 12.3) Helsingin Sanomat kertoo suomalaisille, mitä mieltä Suomen eduskunta on ydinvoimalalupien lukumäärästä. Pääuutisena juttu presentoidaan siten, että äkkinäisempi helposti voisi kuvitella kyseessä olevan eduskunnassa tehty äänestys. Vaati tarkempaa tutkimista, jotta jutusta löytää pienellä painetun tekstin “HS-kysely”. Sisäsivuilla maininta “kyselystä” esiintyy jo useammin.

Mitä tarkoitusta tämänkaltainen “uutisointi” palvelee? Muuta vaihtoehtoa ei tule mieleen, kuin pyrkimys luoda suomalaisille käsitystä siitä, että asian ratkaisu olisi jo käsillä ja suunta selvä. Nykyisen hallituksen aikana HS on selkeämmin kuin koskaan pääkirjoitussivuillaan myötäillyt hallituksen linjauksia.

YLE nielaisee Sanoma OY:n tärpit sellaisenaan. Aamu-tv esitteli yo. juttua ainakin kahteen kertaan kameroille lähetyksissään. Ylen tuleva pääjohtaja Lauri Kivinen on sanonut olevansa YLE:n ystävä. Hyvä niin. Vihollisen töihin hakeutuminen olisikin ollut lähtökohtaisesti kyseenalaista toimintaa… .

Ottaen huomioon, että YLE:llä on omakin uutistoimitus (eikä ihan pieni sellainen) Aamu-tv:n pinttynyt tapa lueskella aamun lehtiä kameroille on paitsi melko erikoista, myös todiste siitä, että Yle haluaa vastavuoroisesti olla Sanomien ystävä. Eikä ainoastaan Sanomien, vaan koko suomalaisen printtimedian.

Tämä ystävyys ei valitettavasti läheskään aina ole vastavuoroista. Pikemminkin päinvastoin.

TV1 esitti to 28.1 melko puistattavan ohjelman USA:n ensimmäisen värillisen presidentin herättämistä reaktioista. Barack Obama on hallinnut maata nyt lähes tasan vuoden.”No nigger should rule a white man” sanoi Klu Klux Klanin edustaja kameralle ennenkuin hänen edustamansa ryhmä suoritti rituaalinsa, jossa poltettiin suurikokoinen risti pimeässä yössä. Tämäkin ryhmä siis edelleen on olemassa.

Ohjelmassa esiintynyt mediatutkija Karl Frisch esitti selkeän analyysin tilanteesta, missä mielipiteenvapauden nimissä mikä tahansa media voi esittää lähes mitä tahansa valheita julkisesti pelkäämättä sanktioita. Eikä tähän moraalisesti ala-arvoiseen toimintaan syyllistytä ainoastaan netissä, vaan myös perinteisessä mediassa. Itseään ja yleisöään kunnioittavien tiedotusvälineiden media-aikaa ja palstatilaa menee pahimpien valheiden oikomiseen, jolloin näiden idioottimaisuuksien saama julkisuusarvo moninkertaistuu, ja asioiden oikea laita jää vähemmälle huomiolle. Kuten vaikkapa hörhö-salaliittoteoreetikkojen väite, jonka mukaan Obama ei olisikaan syntynyt USA:ssa, eikä perustuslain mukaan voisi siis olla maan presidentti. Väitteille ei rajattoman sananvapauden nimiin vannovassa maassa tietenkään tarvitsee esittää mitään perusteita.

Maassa, jossa puolet väestöstä on lukutaidotonta, TV:n ja radion valta-asema on suorastaan vaarallinen. Ihmiset pitävät totena lähes mitä tahansa, mitä tuuteista tulee. Uutiskanava FoxNews’in Obaman hallintoa kritisoiva ja republikaaneja tukeva linja ei kaihda aivopesussaan mitään keinoja. Selvästi perättömiä juttuja esitetään tosina, faktoista vaietaan ja niitä manipuloidaan.Mediat ja niiden omistajapiirit pyrkivät sumeilematta vaikuttamaan parlamentaariseen lainsäädäntöön.

Meillä Suomessahan lehdistöllä ei tietenkään ole mitään tämänsuuntaisiakaan elkeitä. Eihän?

Suomalainen media on tienhaarassa. Verkko ahdistaa printtimediaa yhä tiukemmin paitsi uutisoinnissa, myös ilmoitusmyynnissä. Kilpailukeinoksi näyttää valitun uutisten taustoituksen ja toimittamisen keventäminen, tirkistelyviettiä tyydyttävät aihevalinnat ja raflaava otsikointi. Yhteisen sävelen sopulijoukko löytää vain silloin, kun innostutaan yhdessä koulukiusaamaan jotakuta julkkisraukkaa tai sopivaksi katsottua poliitikkoa - tietenkin sananvapauden nimissä ja lähdesuojan takana lymyten.

Kaupalliset TV -kanavat kevenevät ja kevenevät, kunnes joka kodissa on telkun päällä kamera, jonka kautta katselijat saavat seurata tapahtumia toistensa olohuoneissa (tämä on ns. reality -formaatin viimeinen vaihe). Välillä “ohjelman” keskeyttää amerikkalainen halpistuotanto tai peräti elokuva.

Yle taapertaa (Finnairin tapaan) oman historiallisen, “valtionradiosta” periytyvän työkulttuurinsa kanssa, jossa asiat tehdään helpoimman kautta itseään säästellen. AamuTV:n juontajat lukevat ääneen studioon sijoitetulla mukavalla sohvalla sanomalehtiä aidosti sen näköisinä, kuin olisivat tekemässä televisio-ohjelmaa. Vieläpä kanavalla, joka sanoo pyörittävänsä Suomen suurinta uutistoimitusta.

Kun joku Korvola sitten tekee tämän kuuluisan juttunsa (todisteilla, jotka ainakaan tähän mennessä eivät ole ketään vakuuttaneet) syntyy JSN:n vapauttavasta päätöksestä tietysti printtimedialle erinomainen maalitaulu. Kuinkahan monta yhtä löysin perustein tehtyä printtijuttua lyhyeenkin menneisyyteen mahtuisi, jos joku viitsisi niillä elämöidä? Printti ei sitä sattuneestä syystä tee, ja Yle ei ehdi, jaksa, kykene tai halua. Ollaanhan sitä sentään kollegoja… . Ehkä Jyrki Richt lopulta paljastaa, että eihän tässä koko aikana ole ollut kysymys pääministeri Matti Vanhasesta, vaan eräästä toisesta vanhasesta, jolle nämä laudat menivät. Huomiota herättävän usein Ylen kommenteissa on nimittäin mainittu vain sana “Vanhanen”.

JSN:n voisi ehkä lopettaakin, mutta mikä olisi vaihtoehto? Suomen oikeuslaitos on saanut lukuisia huomautuksia EU:lta liian pitkiksi venyneistä oikeudenkäynneistä. Siinä valossa tätäkin lautakeissiä puitaisiin eri oikeusasteissa vielä vuosikymmenen kuluttua itse lautojen jo lahottua. Oikeuslaitoksen “perusteellisuus” on vain ja ainoastaan vetkutusta, vanutusta ja asianajajien ansaintalogiikkaa. 

Summa summarun: Kolmatta valtiomahtia ei valvo kukaan!

Median “riippumattomuus” kaikessa alastomuudessaan näkyy sen suhtautumisessa Tarastin työryhmän ehdotukseen vaalikampanjoiden katoista. Muutamat (Aamulehti, MTV3) ovat jopa kieltäytyneet paljastamasta viime vaalien vaalimainostulojaan. Kun toimittajien vaaliavustusten paljastamisesta aiheutunut “hyvä me” -hybris alkaa laskeutua, ottavat mediatalojen talousvastaavat pallon haltuunsa ilmoittaen, että tähän tulee nyt viiva. Nyt vaalirahojen repostelu loppuu, koska niillä maksetaan teidän palkkanne! Että se siitä riippumattomuudesta.

En muista milloinkaan olleeni Paavo Väyrysen kanssa samaa mieltä mistään. Kun Paavo nyt esittää kantansa Kokoomuksen markkinavetoiseen puolueen ja sen ohjelman brändäykseen, on vaikea olla eri mieltä. Mikäli tämä politiikan kehityksen suuntana tulee meillä vallitsevaksi, tietää se loppua sille vähäisellekin analyyttiselle poliittiselle pohdinnalle, mitä vaaleissa vielä hiukan esiintyy. Hmm. Pakko ajatella, että Paavo esittää ominaan joltakin toiselta kuulemiaan ajatuksia… .

Jenkkityylinen äänestäjien manipulointi mainostoimistojen kehittämillä iskulauseilla olisi suomalaisessa yhteiskunnassa vierasta. Mutta juuri siihen ollaan menossa, mikäli mitään rajoja vaalikampanjoiden maksimipanostuksille ei saada.

Suomalainen media on tehnyt viime kuukausien aikana sitä, mitä sen pitääkin: Toiminut vallan vahtikoirana. Puolueiden vaalien rahoittamiskeinojen paljastuminen on kertaheitolla murentanut illuusion suomalaisen yhteiskunnan lahjomattomuudesta.  Otsikkoja on saatu, väkeä on sanottu irti ja sanoutunut irti ja yleistä selkärankaistumista näyttäisi tapahtuneen.

Oli kuitenkin huvittavaa havaita, miten nopeasti media löysi yhteisen sävelen, kun SDP:n pj Jutta Urpilainen ehdotti kaiken puoluerahoituksen kieltämistä puoluetukea ja jäsenmaksuja lukuun ottamatta: Nyt ollaan rajoittamassa kansalaisvapauksia, tätä ei tule sallia!Demarien puheenjohtajan ehdotuksella olisi toteutuessaan kiinnostava seuraus: Vaalityötä jouduttaisiin oikeasti tekemään talkoovoimin, ja tässä pärjäisivät parhaiten ne puolueet, jotka saisivat mobilisoitua suurimmat väkijoukot turuille je toreille puhumaan ja esitteitä jakamaan.

Perinteisestihän meillä on  mieluummin luotettu sekä “maksuperusteiseen arvovalintavaikuttamiseen” että “mainostamisperusteiseen mielipidevaikuttamiseen”. Edellisellä on maksettu jälkimmäinen. Ja palaneen rahan loppusijoituspaikka on löytynyt mediayhtiöiden taseista. Urpilaisen ehdotusta kavahtavia samoinjattelevia löytyikin lehdistön piiristä heti, sillä pikaisesti laskettuna median yhteisesti jakama mainospotti valtakunnallisissa vaaleissa lienee viiden ja kymmenen miljoonan euron välillä. Toteutuessaan Urpilaisen ehdotus nollaisi tämän budjetointisarakkeen. Ja näinä aikoina medialla ei todellakaan ole varaa sahata yhtään oman ahterinsa alla sijaitsevaa oksaa.

————

Edellisen kirjoitin pe 9.10, ja jo lauantaina HS kertoo STT:n haltuunsa saamasta muistiosta, jonka mukaan MTV3 uhkaa lopettaa vaaliohjelmat kanavallaan, mikäli vaalirahakomiteaa johtavan Lauri Tarastin toimikunnan esitykseen tulee TV -mainontaa rajoittava pykälä. MTV3 tulee tässä vahvistaneeksi oman linjansa ns. yhteiskunnallisten ohjelmien tuottamisessa: Emme tuota, ellei siitä makseta.

Kokonaan mainostuloilla elävälle kanavalle johtopäätös on looginen. Samaan tapaan kanavalta tietysti katoaisivat kokkiohjelmat, jos K- ja S -ketjut vetäisivät ruokamainontansa pois. Kaupallisen median on pakko toimia näin. Kun Suomessa on nyt ollut meneillään poliitikkoja ja puolueita kohtaan suunnattu “PALJASTA KARVASI” -kampanja, niin on hienoa, että myös median puolella tehdään asiassa avauksia. Mediaa on myös aivan oikeutetusti vaadittu kertomaan taloudelliset kytkentänsä ja salaiset agendansa.

Meillä on paljon sanomalehtiä, jotka väittävät olevansa “riippumattomia”. Useiden kohdalla riippumattomuus on samanlaista, kuin vaikkapa MTV3:n puutarhaohjelmien tuottamisen riippumattomuus “yks’ kakkaa, kaks’ kakkaa” -sävelteosta mainonnassaan käyttävän yrityksen mainososaston mediavalinnoista.