Reijo Liinamaa

Aamulehti suoritutti Taloustutkimuksella kyselyn siitä, miten suomalaiset suhtautuvat Mika Lintilän (kesk.) Ylen rahoitusta käsitelleen työryhmän ideaan ns. media-maksusta, joka korvaisi nykyisen tv -luvan.

Näihin Aamulehden teettämän tutkimuksen kaltaisiin puhelinkyselyihin löytyy yleensä kysymyksiä viilaamalla se vastaus, mikä halutaankin. Tosin on myönnettävä, että tämä Lintilän työryhmän mediamaksu -idea kuulostaa kovasti vesittyneeltä kompromissilta. Mutta sen uudelleennimeäminen Sanoma- ja Aamulehti -konsernin mediastrategioissa Yle-veroksi (tai Yle -maksuksi) on tarkoitushakuisuudessaan täysin alastonta mediavallankäyttöä, jolla pyritään vaikuttamaan suoraan suomalaisten ajatuksiin Ylen toiminnan kyseenalaistamiseksi. Niin paljon korjattavaa ja tehottomuutta, kuin Ylessä Jungnerin mittavan fitness-kuurin jälkeenkin on, se on kuitenkin olennainen osa suomalaisita, kansan kontrollissa (eduskunnan välityksellä, tosin) olevaa kaupallisesti riippumatonta tiedonvälitystä. Tätä ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa.

Niille, jotka mahdollisesti ihmettelevät sitä, miksi Mika Lintilän työryhmä ei ehdottanut Ylelle suoraa budjettirahoitusta kerrottakoon seuraava: Ylessä saatetaan olla sitä mieltä, että jos rahoitus tulisi budjetista, niin kulloinkin vallassaoleva hallituskoalitio voisi kiristää Yleä painottamaan tiedotuslinjaansa omaksi edukseen. Kiristys olisi helppoa, koska Yen budjettiosuutta käsiteltäisiin vuosittain budjettiriihessä. Ylen näkemyksen mukaan talon pitkän tähtäimen toiminnallinen kehittäminen saattaisi korvautua kulloinkin vallassaolevan hallitusryhmittymän mielihalujen arvailulla, ja itsenäinen kehitystyö häiriintyisi.
Kun tuntee pitkän suomalaisen poliittisen lehmänkauppa-iltalypsy-pekkarointi-nysväys -perinteen, niin tämänkaltaisia pelkoja voidaan pitää täysin aiheellisina. Valitettavasti.

Ylen rahoitus on ratkaistava tavalla, joka kohtelee suomalaisia oikeudenmukaisesti tulojen ja varallisuuden mukaan ja toisaalta mahdollistaa Ylen pitkän tähtäimen kehitystyön, mikä ei saa olla riippuvainen kulloinkin vallassaolevasta hallitusryhmittymästä.
Suomessa on löydetty ratkaisuja vaikeampiinkin kysymyksiin, miksei muka tähän.

Sanomalehtien liiton hallituksen puheenjohtaja sekä Helsingin Sanomia kustantavan Helsinki News’in toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen haluaisi perustettavaksi Ylen julkisten palvelujen tuottamiseksi rahaston (HS 080309), joka jakaisi rahaa myös yksityisille toimijoille.

Pentikäisen “huoli” Ylen nykyisen “mahdollistamisstrategian” vaikutuksista maan mediakenttään on tuttu hänen aiemmista kannanotoistaan. Siinä kuuluu printtimedian hätä pidemmän aikavälin ja meneillään olevan laman yhdessä aikaansaamasta ilmoitustulojen romahtamisesta. On arveltu, että kun nykyisestä matalasuhdanteesta selvitään, printtimedian osuus mainoseuroista tulee jäämään pysyvästi lamaa edeltäneen tason alapuolelle.

Tätä taustaa vasten on enemmän kuin ymmärrettävää, että printtimedia tahtoisi mielellään leikata siivun ns. julkisen palvelun tuottamiseen uppoavasta rahasta. Ja Pentikäisen kaavaileman Julkisen palvelun medianeuvoston avullahan se onnistuisi. Tämä neuvosto voisi Pentikäisen mallin mukaan  jakaa resursseja myös yksityisille mediataloille “julkinen palvelu” -määreen alle mahtuvan tiedottamisen tuottamiseen. Jotta tämä toimisi, olisi yksityisen tahon kyettävä “läpinäkyvästi” eriyttämään julkisen palvelun toimintansa muusta toiminnastaan.

Yleisradion rooli “julkisen palvelun” mediatalona kaipaa ehkä tarkempaa määrittelyä toimintaansa ohjaamaan. Samoin nykyinen luparahoitusmalli on aikansa elänyt. Eikä kukaan taitaisi jäädä kaipaamaan nykyisen mallin mukaan toimivaa hallintoneuvostokaan, johon eduskunta valitsee jäsenet poliittisten voimasuhdeidensa mukaan. Ja joskus aiemminhan myös toimittajat valittiin samalla kiintiöajattelulla!

Toisaalta juuri liiallisen ohjauksen puute on aikaansaanut kaikkien kuultavissa ja nähtävissä olevia erinomaisia tuloksia Ylen verkkoversion suomalaisten tiedonsaantia valtavasti edistäneinä innovaatioina. Juuri verkosta printtipuoli olisi mieluusti halunnut pitää Ylen erossa.

Kun Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja Sanoma News’in toimitusjohtaja perää mahdollista julkista palvelua tarjoavien yksityisten tahojen toimintaan “läpinäkyvyyttä” niin sitä soisi löytyvän myös hänen omista perusteluistaan:
Koska sanomalehtimedia eri syistä menettää asemaansa muille toimijoille, pitäisi tämä Pentikäisen mukaan kompensoida julkisista varoista.

Pohjimmiltaanhan tämä ei ole muuta, kuin nykyisen talouslaman aikana eri puolilla maailmaa tutuksi tullut uusliberalistinen käytänne: Voitot meille - tappiot jaetaan tasan!

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvostelee (HS140209 “Yle pullistelee omien rajojensa ylitse”) Ylen laajenemispyrkimyksiä ja syyttää sitä  “julkinen palvelu” -käsitteen liian väljästä tulinnasta. Kun heti perään seuraavana päivänä (150209) pääkirjoitussivulla tarjotaan palstatilaa Euroopan Kustantajien Liiton (EPC) puheenjohtajalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aiheeseen liittyen, voidaan jo puhua euroopanlaajuisesta offensiivista. Balsemãon viesti on, että eurooppalaisille yleisradioille maksettavia valtiontukia on vähennettävä, koska se vääristää kilpailua.

Närää Suomessa on aiheuttanut se, että Yle tehokkaasti ja kaukonäköisesti aloitti internetin hyödyntämisen kaikessa toiminnassaan. Sen seurauksena kaikki suomalaiset voivat (TV -luvan maksamisesta riippumatta) katsella ja kuunnella verkon kautta Ylen arkiston korvaamattomia kulttuuriaarteita. Sen lisäksi esim. TV1:n viimeisimmän uutislähetyksen voi katsoa milloin ja missä vaan, missä on tietokone ja verkkoyhteys. Tässä Yle on toiminut esimerkillisen ripeästi ja julkisen palvelun edellyttämällä tavalla. Printtipuolella olisi mieluusti nähty, että Yle olisi pitänyt näppinä erossa verkosta ja tyytynyt perinteisiin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käynyt ilmi, että parissa helsinkiläisessä tavaratalossa voidaan suurelta näyttöruudulta lukea Ylen teksti-tv:n uutisia. Lisäksi on selvinnyt, että Yle ei peri kauppiailta palvelusta korvausta, kunhan vain Ylen logo on ruudulla näkyvissä. Tämä on pidetty viimeisenä pisarana, ja todisteena siitä, että Yle puolijulkisin varoin tarjoaa ilmaiseksi palvelua, jota kaupallinen puoli katsoisi voivansa myydä.

Taloudellisesti kyseessä on toisarvoinen asia, mutta siitä on poimittu riittävän selkeähahmoinen keppihevonen, jonka avulla voisi laajemminkin vaatia eduskuntaa ottamaan vastuunsa johtamastaan Yleisradiosta ja kertomaan sille, mitä käsite “Julkinen Palvelu” pitää sisällään. Vaatimusta voidaan tästä yksittäistapauksesta riippumatta pitää kohtuullisena. Se on tärkeä ennenkaikkea Ylen itsensä näkökulmasta. Järkikin nimittäin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoitaa kaikkea mahdollista mediaan liittyvää. Muussa tapauksessa Yle alkaisi piakkoin julkaista myös päivälehteä… .

Ylen tulisi keskittyä kahteen asiaan tässä järjestyksessä: Uutiset ja kulttuuri (sisällytän urheilun kulttuuriin). Vaikka Ylen pääuutislähetys täyttää tiukatkin laatukriteerit, niin Ylen uutistoimitus toimii kokoonsa nähden melko tehottomasti. Katsojat kaipaavat enemmän poliittisesti puolueetonta, luotettavaa, uutisnälkäistä, tutkivaa ja tarvittaessa sekä nopeaa että agressiivistakin toimintaa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes lähtökohtaisesti mahdollista parlamentaarisesti valvotussa mediatalossa.

Valitettavasti Ylen uutistoiminnan suuntaus näyttää olevan päinvastainen. En esim. käsitä, mitä hyötyä on teettää Taloustutkimuksella näitä nollatutkimuksia suomalaisten käsityksistä asioista, joista suomalaisilla ei näiden samojen tutkimusten mukaan ole mitään käsitystä. Kuten oppositiopolitiikan onnistuminen/onnistumattomuus tai hallituksen lamantorjuntatoimien teho/tehottomuus. Miksi ennustajaeukon kristallipalloa, kaapua ja höpötyksiä pidetään uutisina sen sijaan, että laitettaisiin nekin rahat vaikkapa vahvistamaan ajankohtaistoimitusten tutkivan journalismin osaston (onkohan Ylessä sellaista) resursseja? Vai teettääkö parlamentaarisesti valvottu media tässä ilmaista tutkimustoimintaa poliittisille taustaryhmilleen? Kun tutkimukset vielä teetetään kansanedustaja Eero Lehden omistaman Taloustutkimuksen toimesta, niin jokin riippumaton media (?) voisi nähdä tässä hyvinkin tutkimisen arvoisen asian!

Julkisen palvelun sisältö on siis syytä määritellä. Eduskunnan ripeysasteikon huomioonottaen saamme varmasti asiasta ensimmäiset mietinnöt luettavaksemme mahdollisesti jo heti 2015 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen.

Yle jäi kiinni STT:n uutisien luvattomasta käytöstä. Ylehän luopui ko. uutispalvelun käytöstä jokin aika sitten säästösyistä. Tieto palvelusta luopumisesta ei nähtävästi ole tavoittanut kaikkia maan suurimman uutistoimituksen toimittajia…

Ylen antamien tietojen mukaan talossa työskentelee 3200 ihmistä. Tällä porukalla luulisi uutishankinnan onnistuvan ilman luvatonta lainailuakin. Onko vika ohjeistuksessa, valvonnan puutteessa vai toimintakulttuurissa? Veikkaan viimemainittua. Olen usein ihmitellyt Ylen Aamuteeveen sanomalehtien lukemista. Tätä outoa tapaa on perusteltu mm. sillä, että ihmiset näin tietävät, mitä kotiseudulla tapahtuu!! Ikäänkuin lehtiä ei enää voisi tilata kotiinsa tai ikäänkuin yksikään lehti ei olisi verkossa… . Sitä miettii usein, että missähän jamassa suomalainen journalismi ylipäätään oisi ilman Sanomatalon toimittajakoulutusta. Näyttää siltä, että kaikkien maamme yliopistojen tiedotusopillisissa tiedekunissa käsitteet “toimituksellinen perustyö” ja “oma uutishankinta” ovat täysin tuntemattomia, että suuri osa toimittajakuntaa käsittäisi uutihankinnan vain olemassaolevan tiedon uudelleenmuokkaamiseksi, pahimmillaan pelkäksi copypeistaamiseksi. Jos jossakin, niin YLEssä luulisi syntyneen jonkinlainen ammattisisältö käsitteelle “tv-journalismi”, siis se, jonka oleellinen osa on liikkuva kuva. Valitettavan usein uutis- ja ajankohtaisohjelmat ovat tylsiä arkistopätkien ja puhuvien päiden koosteita. Joten Niilo Tarvajärveä mukaillen: YLÖS, ULOS JA UUTISIA HANKKIMAAN!!

Olen usein ihmetellyt sitä estottomuutta, tai sanoisinko peräti häveliäisyyden puutetta, mitä ykkösen aamu-tv osoittaa lukiessaan sanomalehtiä suorissa studio-osuuksissaan. Suomalainen printtimediahan on pääosin laadukasta, monipuolista, kiihkotonta ja informatiivista luettavaa. Itseltänikin kuluu lehtien lukuun vähintään tunti päivässä, usein enemmänkin. Mutta mieluiten ihan soolona, ilman tv –toimittajien lukuapua.Kun kuvien julkaiseminen sanomalehdissä tuli teknisesti mahdolliseksi, niin tiedonvälityksen nimeen vannova lehtiväki keksi aivan oikeutetusti ilmaisun ”yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”. TV on media, joka kykenee julkaisemaan vieläpä liikkuvaa kuvaa. Jos yksi lehtikuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa, niin paljonko kertookaan liikkuva televisiokuva? Ääneenluvun kuuntelu aamuisin on tosin pienempi harmi siihen ajatukseen verrattuna, että YLE omassa tuotannossaan mielestäni jatkuvasti laiminlyö kuvan mahdollisuuksia sisällöntuottamisessaan. Ydinkysymykseni onkin tämä: Miksi TV:n muihin medioihin nähden ylivertainen tiedon välittämisen muoto, liikkuva kuva, näyttää sen omissa uutis- ja ajankohtaislähetyksissä olevan lapsipuolen asemassa. Missä luuraavat kaikki ne uutistoimituksen kuvallisen ilmaisun ammattilaiset, joita Ylen kaltaisen talon täytyy ainakin fiktiopuolella olla väärällään? Kun itse kysyy, lienee syytä yrittää myös itse vastata.Mitä ääneenlukuun tulee, niin:

• Onko siinä kyseessä harkittu kädenojennus näkövammaisille? Jos on, niin tätä ei millään tavalla tuoda esille.
• Tarkastellaanko aamu-tv:n lehdenlukulistalle pääsyä printtipuolella sekä kustantajien että toimittajien keskuudessa itsetuntoa hivelevänä ilmaisena mainoksena?

• Pitääkö Yle itseään eräänlaisena ”medioitten mediana”, joka voi käsitellä muiden tuotoksia ohjelmavirrassaan vapaasti eräänlaisella ”ensiyönoikeudella”?Vai onko vielä jokin muus syy siihen, miksi fiksuilta, älykkäiltä ja verbaalisti lahjakkailta vaikuttavat aamu-tv:n toimittajat suostuvat tähän jokaamuiseen printtimediassa toimivien kolleegoidensa aikaansaannosten ääneenlukuun

  •  Johtuuko se siitä, että väki on rekrytoitu printtimediasta?
  • Vaiko kuvallisen ilmaisun ammattilaisten alisteisuudesta puhutulle?
  • Kuvallisen uutisilmaisun koulutuksen puutteesta tai sen aliarvostamisesta?
  • Ovatko Ylen tv –toimittajien ja teknisten alojen ammattijärjestöt tehneet kuvausryhmän jalkauttamisesta niin kallista ja hankalaa, ettei talolla ole siihen varaa?
  • Vai johtuuko se taloon junttautuneesta ”meillä tehdään niin kuin ennenkin on tehty” –ajattelusta?Tiedän, että aamu-tv:n toimituksessa asiaa perustellaan lehtienlukua mm. sillä, että “synnyinseutunsa ulkopuolella asuvista ihmisistä on hauska kuulla, mitä heidän kotiseutujensa lehdet kirjoittavat”. Nykyään kuitenkin lähes jokainen aviisi julkaisee tärkeimmät uutisensa omalla sivustollaan niitä varten, jotka eivät halua lehteä tilata. Viimemainittukin on Suomessa edelleen mahdollista, vaikka yhä harvempi niin tekee.

Mitä taas tulee uutisten kuvaköhyyteen, niin

  

Olin itse mukana tekemässä paikallisradiota silloin, kun toiminta alkoi ja tekijöiden keskuudessa vallitsi luja usko uuden median yhteisöllisyyttä ja paikkakuntalaisten yhteishenkeä lisäävään vaikutukseen. Vaikka toimintaa pyöritettiin minimaalisin resurssein, niin kunnia-asiana pidettiin sitä, että paikalliset uutiset hankittiin ja toimitettiin itse. Niitä ei otettu paikallisista sanomalehdistä. Myönnän, että tästä historiasta osittain johtuu se, miksi tökkii vastaan katsella aamu-tv:n toimittajia pläräämässä ja lukemassa ääneen aamun lehtiä. Eikä kuvaakaan toki ole unohdettu: Joku on keksinyt, että laitetaan tv -kamera zoomaamaan toimittajan lukemaan lehtiartikkeliin kuuluvaa kuvaa katsojien iloksi. Siinä mallia uutiskuvan käytöstä ála Yle. Kaikkein oudoimmalta tuntuisi ajatus, ettei kukaan toimituksesta olisi koskaan tullut ajatelleeksi, miltä tämä näyttää medioiden keskinäisen kilpailuhygienian pelisääntöjen näkökulmasta. Ylehän päätti äskettäin lopettaa sanomalehtien omistaman Suomen Tietotoimiston (STT) uutispalvelujen ostamisen. Nythän näyttää siltä, että palvelua käytetään edelleen, mutta ilmaiseksi ja vain hieman modifioidusti.Irrotellaanpa hieman!Jos kuvatunkaltaista kilpailevan median hyväksikäyttöä voidaan Ylessä surutta käyttää, niin miksei astella samaa tietä loppuun saakka. Otetaan toimittajille nettipääte pöydälle, josta voidaan etsiä ja lukea ääneen verkosta mielenkiintoisilta vaikuttavia sattumuksia ja tapahtumia. Samoin voidaan toki uutisetkin hoitaa. Tai sitten avataan studion pöydällä oleva radiovastaanotin ja annetaan vaikkapa Novan,  957:n tai jonkin muun radioaseman uutislukijan hoitaa uutiset. Toimittaja pitelee mikrofonia kaiuttimen edessä. Paitsi että Ylen teknisten edustaja ei tätä tietenkään sallisi, pitelijän täytyisi olla heidän porukkaansa. Ja TV-vastaanottimiahan Ylessä piisaa. Laitetaan pari studion nurkkaan, toinen BBC:n ja toinen CNN:n kanavalle. Aina välillä siinä vaiheessa, kun toimittaja muutoin toteaisi jotenkin, että ”tässä välissä ennen studiovieraan saapumista voidaankin vilkaista, mitä Kainuun Sanomat kirjoittaa ”Etelän mediasta” , hän voisikin sanoa, että ”hei nyt tuolla CNN:ssä näyttä olevan menossa mielenkiintoista kuvaa jostakin hässäkästä, zoomataankin hetkeksi sinne”. Näin kuluisi aamu rattoisasti viimeisen päälle viritetyn uutisaineksen jatkojalostuksen merkeissä. Ja sehän olisi vielä kestävän kehityksen mukaista informaation uusiokäyttöä.Vakavasti puhuttuna Ylen tulisi nostaa liikkuva kuva sille kuuluvaan asemaan vahvana tiedon välittämisen välineenä. Ellette siellä muuta keksi, niin kootkaa kaikki uutis- ja ajankohtaistoimitusten osaavat kuvaajat koulutusseminaarin, jossa annetaan tehtäväksi tehdä kuvallisia uutistarinoita ilman ainuttakaan puhuttua tai kirjoitettua sanaa. Olen varma, että näitä tuotoksia kelpaisi näyttää katsojille. Ja niitä, joita ei katsojille voisi näyttää, voisi sitten katsella myöhemmin omassa porukassa talon pikkujouluissa…