Reijo Liinamaa

Kuluneen viikon suuri mediauutinen oli viestintäministeri Suvi Lindenin (kok) päätös siirtää ns. Yle -laki seuraavalle hallitukselle. Ministerin ratkaisu on saanut tylyn tuomion sekä omien että opposition keskuudessa. Helsingin Sanomat otsikoi asiaa 13.3 Kotimaa -osastollaan näin: Yle -lain kaatuminen oli farssi. Marko Junkkarin kirjoittama uutisanalyysi on piilotettu lehden sivulle 12. Verkkosivuilla juttua ei näy. Lindenin ratkaisua analysoidessaan Junkkari kirjoittaa mm: “Lindeniin kohdistui kovat paineet eri tahoilta…kaupallinen media lobbasi ministeriä, sillä se oli huolissaan siitä, että julkisin varoin toimiva Yle vääristää kilpailua esim. satsauksillaan internetpalveluihin ja urheilukisojen oikeuksiin”

Ilmaisu “kaupallinen media” pitää tässä yhteydessä sisällään lähes yksinomaan Sanoma Oy:n ja sen lobbaajia, oletettavasti Aamulehden -konsernin sivustatuella. Sanoma News’in nykyinen toimitusjohtaja ja Hesarin tuleva päätoimittaja Mikael Pentikäinen on jo parin vuoden ajan käyttänyt työnantajansa medioissa palstatilaa sen puolesta, että Ylen toimintakenttää rajattaisiin. On selvää, että juuri Sanomien lobbauksen seurauksena viestintäministeri muutti Mika Lintilän johtaman parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta niin, että siihen lisättiin ajatus komissiosta, jonka tehtävänä olisi “valvoa media-alan kilpailua”. Todellisuudessa tämä neuvosto ryhtyisi välittömästi nimittämisensä jälkeen ehdottelemaan rajoituksia Ylen toimintakenttään. Ensimmäisenä tulilinjalle joutuisi Ylen erinomaisesti hoidettu verkkopalvelu Areenoineen ja sen jälkeen alettaisiin vaatimaan Yleä luopumaan kaupallisen median näkökulmasta kiinnostavimpien urheilutapahtumien televisioinnista.

Oppositio toimii asiassa ryhdikkäästi kieltäytyessään hyväksymästä ministerin sormeilemaa, parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta Yle -laiksi. Tosin Marjo Junkkari yrittää vieläkin kaataa farssia opposition niskaan sanomalla, ettei “farssi ole kunniaksi demarioppositiolle, joka tuntuu hakevan pelin paikkaa joka tilanteessa”. No, Marko, eikös se ole opposition tehtävä? Ja lienee pinttyneenkin Sanoma Oy:n silmälasien läpi katsovan Hesarin kolumnistin pakko myöntää, ettei parlamentaarisen työryhmän yksimielisen esityksen takana pitäytymistä oikein voida minään riidankylvämisenäkään pitää. Vai kuinka?

Hesari on vuosien saatossa luopunut yhä avoimemmin puolueettomuuden vaatimuksesta. Toimintamallina on yleensä ollut myötäillä hallituspuolueita ainakin silloin, kun se on linjassa lehden pääkirjoituskollegion mielipiteen kanssa. Pääkirjoitus 141209 lehdessä otsikolla “Perustuslakikomitean pitää pyrkiä yksimielisyyteen” ohittaa kuitenkin tekopyhyydessä, argumentoinnin löysyydessä ja tarkoitushakuisuudessa kaiken tähänastisen. Kyseessä on oikea ylimielisyyden ylistys, jossa tyylilaji on sama kuin nettikirjoitusten nimimerkkien takaa tapahtuvassa syljeskelyssä.

 Muutamia otteita:

“Valiokunnan varapuheenjohtaja Jacob Söderman jopa esitti, että demarit vetäytyisivät perustuslain uudistushankkeesta.”
- jos valtioneuvosto kesken toimikunnan työn tekee omia linjauksiaan itse asettamansa toimikunnan keskeneräisestä työstä piittaamatta (presidentin EU -edustus), asettuu toimikunnan työ outoon valoon ja keskustelu eroamisesta on perusteltua.

“Myös Sdp:n entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma on puolustanut presidentin valtaoikeuksia niin kiivaasti, että hänen on epäilty haluavan itse presidentiksi.”
- “on epäilty haluavan” -passiivimuoto tarkoittaa, että kirjoittaja itse epäilee. Kun joku poliitikko Suomessa esittää oman rehellisen mielipiteen ajankohtaisesta asiasta (mikä on yleisesti ottaen melko harvinaista), ollaan nettikeskusteluissa yleensä hyeenoina paikalla haukkumassa esittäjää nimimerkin takaa oman edun tavoittelijaksi. Mutta että valtakunnallisen lehden pääkirjoituksessa!
Hesarin asenteen tässä asiassa paljastaa suhtautuminen puhemies Sauli Niinistön presidenttiehdokkuuteen. Niinistöä käsiteltiin Sanoma Oy:n lehdissä vuosia silkkihansikkain itseoikeutettuna seuraavana presidenttinä, kunnes Sauli teki sen virheen, että ryhtyi puolustamaan suomalaisten enemmistön näkemystä päätösvaltaisesta presidentistä. Sanoma Oy:n  jutuissa sävy muuttui saman tien.  Niinistöstä tuli oman edun tavoittelija, joka puhuu asiasta vain mahdollisen tulevan virkansa vuoksi.

“On myös epäilty, että Sdp puolustaa presidentinvaltaa vaalitaktisista syistä: kansa haluaa vahvan presidentin, ja Sdp haluaa olla samaa mieltä kuin kansa.”
- tämähän se vasta ennenkuulumatonta onkin: sanoa ääneen se mielipide, jota suomalaisten enemmistö kyselyjen mukaan edustaa! Miten korkeaan norsunluutorniin HS:n pääkirjoituskollegio oikein on kiivennyt? Noudattaako Sanoma Oy omissa yhtiökokouksissaan tai yhtiön hallituksen kokouksissa vähemmistön diktatuuria? Enemmistön tahdon mukaan toimimisella on toinenkin nimi: Demokratia. Mikäli on päässyt tarkkailuaseman korkeuksissa unohtumaan.

“Joululoman jälkeen demarien tuohtumus on toivottavasti laantunut niin, että presidentin ulkopoliittisiin valtaoikeuksiin voidaan palata kiihkotta.”
- mikäli Helsingin Sanomat edustaa hallituspuolueiden kanssa joululoman jälkeenkin samaa suomalaisten enemmistön mielipiteestä piittaamatonta linjaa, toivon päinvastoin, että tuohtumus ei laannu.

“Kun instituutioiden välisiä valtasuhteita säädetään, pitäisi hankkeeseen ryhtyä puhtaalta pöydältä, miettimättä sitä, kuka mihinkin tehtävään kenties nimitetään.”
- näin pukki jatkaa vartioimansa kaalimaan harventamista. HS on itse käyttänyt kaikki keinot presidentin, presidentti-instituution ja sen perustuslaillisen aseman puolustajien vähättelemiseksi, nolaamiseksi ja kyseenalaistamiseksi. Hesarin oma pöytä ei näissä asioissa ole ollut puhdas vuosikausiin.

Se aika, jolloin lehtien pääkirjoitukset edes yrittivät kiistanalaisissa asioissa ainoastaan eritellä osapuolten mielipiteitä, on muisto vain. Pääkirjoitukset ovat muuttuneet päätoimittajan ja hänen siipiveikkojensa omaksi sisäiseksi mielipidepalstaksi.

Jos jokin asia suomalaisessa poliittisessa keskustelussa olisikin mahdollisesti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, niin Helsingin Sanomien ristiretki presidentin vallan siirtämiseksi pääministerille on ja pysyy kuin se eräs gastroanaalinen jätös Junttilan tuvan seinässä. Jopa Timo Soini (per) ilmoitti muuttaneensa mieltään EU -käsityksissään. Mutta Olli Kivinen ja Janne Virkkunen eivät mielipiteitään muuttele, vaan jatkavat vuorovedoin valitsemallaan “parlamentarismin edistämisen” tiellä. Tiistaina 5.5 oli vuorossa Olli otsikolla “Sauna lämpiää yhä sisään”.

Ei merkitse mitään, että esim. Presidentti Halonen kannattaa suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kanssa nykyvahvaa presidenttiä, ja että puhemies Niinistö toistuvasti on varoittanut kajoamasta suoraan presidentinvaaliin ja siinä annetun äänen ulkopoliittiseen painoarvoon. Heitähän tulee, kuten ilmeisesti kaikkia suomalaisiakin, pitää asiassa jääveinä. Vähempää ei Jannea ja Ollia myöskään voisi kiinnostaa se, että presidentinvaalien äänestysprosentti on kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleihin verrattuna ihan omilla kymmenluvuilla. Kaikenkaikkiaan tuntuu, että Hesari pääkirjoittajineen jakaa enimmäkseen suljetuissa paremman väen piireissä kuultavan lausahduksen: Demokratia on yliarvostettua!

Nyt suoralla kansanvaalilla valittavan presidentin ulkopoliittinen valta oltaisiin valmis antamaan pääministerille, jonka valintaan tavallinen suomalainen ei pääse osallistumaan muutoin, kuin monikertaisen edustuksellisen siivilän välityksellä. Tätä puoluepoliittista labyrinttia jotkut kutsuvat nimellä “parlamentarismi”. Tässä nimenomaisessa asiassa (pääministerin valinta) demokratia ja parlamentarismi eivät nykyisen vaalijärjestelmän puitteissa valitettavasti kohtaa.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 250409 Mika Lintilän johtaman työryhmän Yle -raportista ja aikoo nyt ilmeisesti käyttää koko massiivisen tiedotuksellisen kapasiteettinsa työryhmän ajatusten lyttäämiseen. Sanoma Oy:n pelkkä liikevoitto viime vuodelta on lähes samankokoinen, kun Ylen koko budjetti.

Mistä siis moinen hätä?
Kyse lienee siitä, että lehdistössä tunnustetaan jo se tosiasia, että tulevaisuuden mainoseurot jaetaan verkossa. Ja sieltä Yle haluttaisiin pitää pois hinnalla millä hyvänsä. Tämä tapahtuisi parhaiten määrittelemällä se paljonpuhuttu Ylen “julkisen palvelun tehtävä” niin, että verkko jäisi sen ulkopuolelle.

HS: “Raportin kenties suurin puute on, että Ylen tehtävän, julkisen palvelun, määrittely jää edelleen ylimalkaiseksi… Ylen johtajisto tai Yleä valvova, poliitikoista koottu hallintoneuvosto voivat edelleen määritellä julkiseksi palveluksi minkälaisen viestintämuodon he itse haluavat”.

Miksi Suomen kansalaisten valitsema eduskunta muka ei voisi määritellä tai olla määrittelemättä omistamansa Ylen tehtävän haluamallaan tavalla? Tiedossani ei ole mitään ikiaikaista nautintaoikeutta, joka määrittelisi suomalaisen tiedonvälityksen tai tietyn osan siitä yksityiselle taholle. On vain joitakin vakiintuneita käytänteitä. Ylen hallintoneuvoston toiminnasta voidaan todella olla montaa mieltä, mutta sama voidaan todeta monista muistakin demokratiaan kuuluvien instituutioiden toiminnasta. Ne nyt vain sattuvat olemaan parasta, mitä demokratia tarjoaa.

HS: “Työryhmä ehdottaa myös Ylen rahoitukseen merkittävää muutosta… Nimike mediamaksu on harhaanjohtava, koska maksulla rahoitetaan vain Ylen toimintaa. Osuvampi nimitys on Yle-vero.”
Tässä Lintilän työryhmän “mediamaksu” -termin uudelleenkastamisessa “Yle-veroksi” näkyy parhaiten ns. riippumattoman sanomalehdistön polittinen vaikuttaminen. Siihen tullaan satsaamaan paljon. Kaikki veroon kalskahtavahan on suomalaisen korvissa aina ikävää ja vastutettavaa. Tämänkaltainen ihmisten tajunnan näpelöinti on aina yhtä vastenmielistä, ja sen tulokset näkyvät jo nyt nettien keskustelupalstoilla.

HS: “Jos erilliseen Yle-veroon työryhmän esityksen mukaan päädytään, se korostaa entisestään Yleisradion herkkää asemaa suomalaisessa viestintäkentässä. Verolla ei saa murentaa riippumattoman suomalaisen tiedonvälityksen edellytyksiä.”
“…riippumattoman suomalaisen…?” Mitä tiedonvälitystä eduskunnan valvoma Yle sitten edustaa? Kansan valitsemista poliitikoista riippuvaistako? Entä sitten? Se lienee kuitenkin suomalaisempaa, kun melko suurelta osin ulkomaisen rahan omistama kaupallinen sähköinen media.

HS: “On suuri vaara, että poliitikoista koottu hallintoneuvosto on Ylen johdon vietävissä.”
Yksityisissä yrityksissä tietysti lienee täysin mahdotonta se, että firman toimiva johto vaikuttaisi niihin päätösesityksiin, joita yhtiöiden hallituksille tai yhtiökokouksille annetaan. Hohhoijaa.

HS: “Tarvittaisiin riippumaton ja viestintäalan asiantuntemusta omaava elin arvioimaan Yleisradion roolia mediakentässä – määrittelemään, mikä on julkista ohjelmapalvelua, ja valvomaan, että suutari pysyy lestissään.”
Kun Hesari tässä sanoo “riippumaton”, niin se tarkoittanee “eduskunnasta riippumaton”

Sanomalehtien liiton hallituksen puheenjohtaja sekä Helsingin Sanomia kustantavan Helsinki News’in toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen haluaisi perustettavaksi Ylen julkisten palvelujen tuottamiseksi rahaston (HS 080309), joka jakaisi rahaa myös yksityisille toimijoille.

Pentikäisen “huoli” Ylen nykyisen “mahdollistamisstrategian” vaikutuksista maan mediakenttään on tuttu hänen aiemmista kannanotoistaan. Siinä kuuluu printtimedian hätä pidemmän aikavälin ja meneillään olevan laman yhdessä aikaansaamasta ilmoitustulojen romahtamisesta. On arveltu, että kun nykyisestä matalasuhdanteesta selvitään, printtimedian osuus mainoseuroista tulee jäämään pysyvästi lamaa edeltäneen tason alapuolelle.

Tätä taustaa vasten on enemmän kuin ymmärrettävää, että printtimedia tahtoisi mielellään leikata siivun ns. julkisen palvelun tuottamiseen uppoavasta rahasta. Ja Pentikäisen kaavaileman Julkisen palvelun medianeuvoston avullahan se onnistuisi. Tämä neuvosto voisi Pentikäisen mallin mukaan  jakaa resursseja myös yksityisille mediataloille “julkinen palvelu” -määreen alle mahtuvan tiedottamisen tuottamiseen. Jotta tämä toimisi, olisi yksityisen tahon kyettävä “läpinäkyvästi” eriyttämään julkisen palvelun toimintansa muusta toiminnastaan.

Yleisradion rooli “julkisen palvelun” mediatalona kaipaa ehkä tarkempaa määrittelyä toimintaansa ohjaamaan. Samoin nykyinen luparahoitusmalli on aikansa elänyt. Eikä kukaan taitaisi jäädä kaipaamaan nykyisen mallin mukaan toimivaa hallintoneuvostokaan, johon eduskunta valitsee jäsenet poliittisten voimasuhdeidensa mukaan. Ja joskus aiemminhan myös toimittajat valittiin samalla kiintiöajattelulla!

Toisaalta juuri liiallisen ohjauksen puute on aikaansaanut kaikkien kuultavissa ja nähtävissä olevia erinomaisia tuloksia Ylen verkkoversion suomalaisten tiedonsaantia valtavasti edistäneinä innovaatioina. Juuri verkosta printtipuoli olisi mieluusti halunnut pitää Ylen erossa.

Kun Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja Sanoma News’in toimitusjohtaja perää mahdollista julkista palvelua tarjoavien yksityisten tahojen toimintaan “läpinäkyvyyttä” niin sitä soisi löytyvän myös hänen omista perusteluistaan:
Koska sanomalehtimedia eri syistä menettää asemaansa muille toimijoille, pitäisi tämä Pentikäisen mukaan kompensoida julkisista varoista.

Pohjimmiltaanhan tämä ei ole muuta, kuin nykyisen talouslaman aikana eri puolilla maailmaa tutuksi tullut uusliberalistinen käytänne: Voitot meille - tappiot jaetaan tasan!

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvostelee (HS140209 “Yle pullistelee omien rajojensa ylitse”) Ylen laajenemispyrkimyksiä ja syyttää sitä  “julkinen palvelu” -käsitteen liian väljästä tulinnasta. Kun heti perään seuraavana päivänä (150209) pääkirjoitussivulla tarjotaan palstatilaa Euroopan Kustantajien Liiton (EPC) puheenjohtajalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aiheeseen liittyen, voidaan jo puhua euroopanlaajuisesta offensiivista. Balsemãon viesti on, että eurooppalaisille yleisradioille maksettavia valtiontukia on vähennettävä, koska se vääristää kilpailua.

Närää Suomessa on aiheuttanut se, että Yle tehokkaasti ja kaukonäköisesti aloitti internetin hyödyntämisen kaikessa toiminnassaan. Sen seurauksena kaikki suomalaiset voivat (TV -luvan maksamisesta riippumatta) katsella ja kuunnella verkon kautta Ylen arkiston korvaamattomia kulttuuriaarteita. Sen lisäksi esim. TV1:n viimeisimmän uutislähetyksen voi katsoa milloin ja missä vaan, missä on tietokone ja verkkoyhteys. Tässä Yle on toiminut esimerkillisen ripeästi ja julkisen palvelun edellyttämällä tavalla. Printtipuolella olisi mieluusti nähty, että Yle olisi pitänyt näppinä erossa verkosta ja tyytynyt perinteisiin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käynyt ilmi, että parissa helsinkiläisessä tavaratalossa voidaan suurelta näyttöruudulta lukea Ylen teksti-tv:n uutisia. Lisäksi on selvinnyt, että Yle ei peri kauppiailta palvelusta korvausta, kunhan vain Ylen logo on ruudulla näkyvissä. Tämä on pidetty viimeisenä pisarana, ja todisteena siitä, että Yle puolijulkisin varoin tarjoaa ilmaiseksi palvelua, jota kaupallinen puoli katsoisi voivansa myydä.

Taloudellisesti kyseessä on toisarvoinen asia, mutta siitä on poimittu riittävän selkeähahmoinen keppihevonen, jonka avulla voisi laajemminkin vaatia eduskuntaa ottamaan vastuunsa johtamastaan Yleisradiosta ja kertomaan sille, mitä käsite “Julkinen Palvelu” pitää sisällään. Vaatimusta voidaan tästä yksittäistapauksesta riippumatta pitää kohtuullisena. Se on tärkeä ennenkaikkea Ylen itsensä näkökulmasta. Järkikin nimittäin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoitaa kaikkea mahdollista mediaan liittyvää. Muussa tapauksessa Yle alkaisi piakkoin julkaista myös päivälehteä… .

Ylen tulisi keskittyä kahteen asiaan tässä järjestyksessä: Uutiset ja kulttuuri (sisällytän urheilun kulttuuriin). Vaikka Ylen pääuutislähetys täyttää tiukatkin laatukriteerit, niin Ylen uutistoimitus toimii kokoonsa nähden melko tehottomasti. Katsojat kaipaavat enemmän poliittisesti puolueetonta, luotettavaa, uutisnälkäistä, tutkivaa ja tarvittaessa sekä nopeaa että agressiivistakin toimintaa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes lähtökohtaisesti mahdollista parlamentaarisesti valvotussa mediatalossa.

Valitettavasti Ylen uutistoiminnan suuntaus näyttää olevan päinvastainen. En esim. käsitä, mitä hyötyä on teettää Taloustutkimuksella näitä nollatutkimuksia suomalaisten käsityksistä asioista, joista suomalaisilla ei näiden samojen tutkimusten mukaan ole mitään käsitystä. Kuten oppositiopolitiikan onnistuminen/onnistumattomuus tai hallituksen lamantorjuntatoimien teho/tehottomuus. Miksi ennustajaeukon kristallipalloa, kaapua ja höpötyksiä pidetään uutisina sen sijaan, että laitettaisiin nekin rahat vaikkapa vahvistamaan ajankohtaistoimitusten tutkivan journalismin osaston (onkohan Ylessä sellaista) resursseja? Vai teettääkö parlamentaarisesti valvottu media tässä ilmaista tutkimustoimintaa poliittisille taustaryhmilleen? Kun tutkimukset vielä teetetään kansanedustaja Eero Lehden omistaman Taloustutkimuksen toimesta, niin jokin riippumaton media (?) voisi nähdä tässä hyvinkin tutkimisen arvoisen asian!

Julkisen palvelun sisältö on siis syytä määritellä. Eduskunnan ripeysasteikon huomioonottaen saamme varmasti asiasta ensimmäiset mietinnöt luettavaksemme mahdollisesti jo heti 2015 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen.

Hesari käsittelee pääkirjoituksessaan 2.1.2009 presidentin uudenvuoden puheen pohjalta johtajuuden ja arvojohtajuuden suhdettä yleisesti ja istuvan presidentin kohdalla erityisesti.
Lehti kirjoittaa mm:
“Presidentin asemasta ja valtaoikeuksista käytävässä keskustelussa asetetaan usein vastakkain käsitteet valtaa käyttävä johtaja ja arvojohtaja. Arvojohtajasta puhutaan herkästi valitettavan vähättelevään sävyyn, sillä demokratiassa tarvitaan arvojohtajuutta.”

Tarkentaisin Hesarin väitettä: Arvojohtajasta ilman valtaa saatetaan puhua vähättelevään sävyyn, tuskin muuten. Pitäisikin kysyä, että mikä johtaja se paljas “arvojohtaja” oikein olisi? Missä valtion, kunnan tai yksityisen sektorin instanssissa meillä voisi olla johtaja, jolla ei olisi konkreettista valtaa, mutta jolta odotettaisiin “arvojohtamista”. Siis sellaista, joka kertoisi meille, mikä olisi inhimillisesti, moraalisesti ja yhteiskunnallisesti oikein ja mikä väärin. Muutoin en ko. johtajuuden sisältöä oikein ymmärrä.

Jos tällaisesta johtajuudesta on kysymys, niin eikös meillä ole heitä jo kirkko väärällään! Se, ovatko piispat, kirkkoherrat ja papit tätä johtajuutta itselleen ottaneet, onkin sitten kokonaan toinen asia. Minusta he todellisen arvojohtamisen asemesta pikemminkin lymyävät sakramenttiensa takana.

Olen pääkirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että presidentti Halonen olisi virkansa puitteissa voinut olla suulaampikin arvojohtaja ulkopoliittisen johtajuutensa alueella. Siis sen, missä hänellä vielä on oikeata valtaakin. Meillä Suomessa ei ole montaakaan kansainvälisen tason poliitikkoa, joiden muistettaisiin sanoneen jostakin maailmanpoliittisesta tapahtumasta selkeästi, että “tämä on väärin”. Ja jos joku niin sanoisi, niin siitäkös media riemastuisi. Kuten  riemastui siitäkin, että tämä samainen presidentti Halonen uskalsi ensimmäisellä kaudellaan ääneen sanoa USA:n hyökättyä Irakiin, että invaasio on YK:n asiaan liittyvän päätöksen puuttuessa laiton. Toisella kaudellaan Halonen ei jostakin syystä tämänkaltaisia avauksia tehnyt. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miksi ei ole.

Suomen presidentin dilemma siis on:  Ottaa kantaa tai on ottamatta kantaa, turpiin tulee jostakin suunnasta. Ei ole helppo pesti, ei.

Otsikon tapaan luonnehdittiin joskus tilastoja tietolähteenä. Mitä Martti Ahtisaaren Nobelin käsittelyyn Iltiksessä ja Hesarissa tulee, niin otsikkoa voisi mukailla vaikka tyyliin: Tekopyhä - tekopyhempi - Sanoma Oy. Niin tarkoitushakuisesti asiaa on käsitelty Oslon juhlien kutsuvieraslistan kommentoinnista saakka. Presidentti Halosen ja nobelistipresidentti Martti Ahtisaaren välille on manattu skismaa hintaan mihin hyvänsä.
Siteeraamalla (Iltasanomat) Martti Ahtisaaren Oslossa presidentti Halosen kutsumatta jättämisestä antamaa lausuntoa edesvastuuttoman tarkoitushakuisesti, saatiin syntymään suomalaisessa mediassa mielikuva tulehtuneista suhteista näiden kahden välillä. Hesari jatkoi tahallisen valheellisesti synnytettyä teemaa oikein pääkirjoitustasolla 16.12 Otsikolla “Oslon Nobel-juhla sai turhan tahran”. Tahran aiheutti Sanomatalo itse.

Nyt sitten näistä presidentin järjestämistä Nobel -juhlista kirjoitettiin Hesarissa 18.12 otsikolla “Ahtisaaren Nobelia juhlittiin Linnassa rennoissa tunnelmissa” näin [sulkeissa oman kommenttini]:
“Suomessa kiinnitettiin [Sanoma Oy:n omat lehdet, Iltis ja Hesari kiinnittivät] viime viikolla huomiota siihen, ettei presidentti Halonen ollut saanut kutsua Oslon Nobel-juhlaan. Halosen kutsuminen ei ollut tullut Ahtisaaren mieleenkään [alkuperäinen Ahtisaaren vastaus toimittajan kysymykseen kuului tiettävästi näin: ‘Ei tullut mieleenikään, koska presidentti Halonen järjestää Suomessa palkinnon kunniaksi oman erillisen juhlavastaanoton’]. Päivällisellä kohusta ei näkynyt jälkeäkään. Tunnelma oli lämmin; Ahtisaari ja presidentti Halonen kättelivät juhlien 160 vierasta rennosti naureskellen Linnan ruokasalissa. Kättelyn jälkeen Ahtisaari ja Halonen siirtyivät käsikynkkää päivälliselle valtiosaliin”.

Mediassa pari viikkoa elänyt episodi paljastui siis viimeistään tässä vaiheessa kokonaan keksityksi. Televisiokuvissa Hesarin päätoimittaja Janne Virkkunen näkyi istuvan Nobeljuhlien kutsuvieraiden joukossa muina miehinä.

On melko järkyttävää todeta, miten media halutessaan vie kansaa kuin pässiä narussa. Sananvapauden kirjain kyllä täyttyy, mutta mielipiteenmuodostuksen rakennuspuiksi tarjotaan kieroa puutavaraa, joista syntyvät mielipiteetkään eivät sitten kestä kriittisempää tarkastelua.
Iltiksen ja Hesarin toimintaa kuvaamaan tässä asiassa sopii suomalainen sananlasku: “Kolme kertaa kun valehtelee, niin uskoo itsekin”!

Vastaa viestiin

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kirjoittaa kolumnissaan 16.11.2008 presidentin valtaoikeuksien vähentämisestä myönteiseen sävyyn. Hesari on kampanjoinut pääkirjoitussivuillaan tähän suuntaan jo pitkään. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lehti on tämän linjan ottanut. Kenties joku vaivautuu sen kertomaan?
Virkkusen mukaan suuret puolueet ovat ilmaisseet olevansa “aiempaa valmiimpia” presidentin jäljelläolevan vallan siirtämiseen hallitukselle.

Sen paremmin Hesari kuin “suuret puolueetkaan” eivät ole sanallakaan kajonneet koko prosessin ytimeen: Kansalaisilta aiotaan ottaa pois suora äänestysoikeus sen henkilön valitsemiseksi, joka johtaa Suomen ulkopolitiikkaa ja toimii mm. puolustusvoimien ylipäällikönä.
Demokratian toteutumisen kannalta oleellista ei siis ole se, katetaanko EU -pöytiin yksi, kaksi vai kolme lautasta, vaan se kuka valitsee vallanpitäjät.

Yleisesti ajatellaan, että presidentiltä pois otettava valta siirtyisi pääministerille. Pääministeriksi valiintuu Suomessa vaalit voittaneen suurimman puolueen puheenjohtaja. Pääministerin valitseekin siten  käytännössä puoluekokous valitessaan itselleen puheenjohtajan. Tosin nykyinen pääministeri kohosi asemaansa demokratian näkökulmasta vieläkin kauempaa, eli varapuheenjohtajan paikalta!

Moniko suomalainen sitten kuuluu johonkin puolueeseen maksavana jäsenenä, mikä oikeuttaa osallistumaan puheenjohtajan valintaprosessiin? Oikea vastaus on: Vajaa prosentti!  Sanoisin, että tästä on demokratia kaukana.

Onko ymmärrettävä niin, että “suuret puolueet” (ja Hesari?) ovat suunnitteilla olevasta kansan suoran vaikutusvallan vähentymisestä täysin tietoisia, ja siksi vaikenevat siitä?

Christoffer Taxell’in työryhmällä on edessään visainen tehtävä. Suunta kohti lisääntyvää parlamentarismia on periaatteessa oikea. Ajatellaanpa vaikka sitä, että USA:n vaalijärjestelmä on 50 vuoden aikana ehtinyt siivilöidä maailman suurinta valtaa käyttävän presidentin paikalle yhden puolirikollisen (Richard Nixon), yhden Hollywood -näyttelijän (Ronald Reagan) ja sitten tämän nykyisen älyn jättiläisen. Parlamentaarisen vastuun näkökulmasta asia ei siis meilläkään ole yhdentekevä.

Uudistus on kuitenkin osattava tehdä niin, että kansalaisilla säilyy todellinen (=suora) vaikutusvalta maan korkeinta ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa käyttävän henkilön valinnassa. Olkoon tämä henkilö virka-asemaltaan sitten presidentti tai pääministeri.

Sitäpaitsi kaikki junat pysähtyvät joskus, myös parlamentarismijuna. Yskiminen alkaa viimeistään silloin, kun äänestysprosentti alittaa 50 %.

Jari Ehrnroothin kirjoitus Hesarin vieraskynäilijänä la 25.10. kiteyttää erinomaisesti ne viharikosten syntymekanismin ydinkohdat, joista Suomessa juuri nyt pitäisi keskustella. Asia kietytyy seuraavassa kappalessa:
“Suomalaisen yhteiskunnan ja tietoyhteiskunnan haaste onkin siinä, että se vannoo yhteisöllisyyden ja varhaisen puuttumisen nimiin, mutta nojaa sellaiseen yksityisyyden kunnioitukseen, joka ei katso päin ja tule lähelle, vaan kääntää selkänsä ja antaa tilaa.”

Minusta Suomessa tarvittaisiin laajamittainen valtakunnallinen kampanja, jonka sanoma olisi se, että kenelläkään ei ole oikeutta olla kohteliaisuussyistä noteeraamatta Ehrnroothin kuvaamia arkielämässä kohtaamiamme vihaa, katkeruttaa ja kostonhalua synnyttäviä käyttäytymismalleja. Kuin vieraskynän piirtämänä pisteenä iin päälle saman päivän Hesari kertoi Oulun perhesurmaan liittyen, että surmattu äiti oli puhunut työtovereilleen miehensä uhanneen tappaa perheensä sekä itsensä. Työtoverit eivät kertoneet äidin puheista kenellekään.Siis: Puutu, välitä ja sano mitä ajattelet! Vaikka ainakin aluksi tulisikin lunta tupaan.