Reijo Liinamaa

Politiikan tiimoilla tehtävä mielipiteiden kysely alkaa pikkuhiljaa kypsyttää. YLE tekee niitä niin säännöllisesti, että kyseessä täytyy olla poliittisen eliitin kanssa sovittu piilopuoluetuki: Puolueet välttyvät käyttämästä omia varojaan mielipideilmastossa tapahtuvien muutosten kartoittamisessa, kun homma annetaan “eduskunnan valvoman” yleisradion tehtäväksi.

Kokonaan oma lukunsa on Helsingin Sanomien tekemät omat gallupit. Niillä on aina ollut oma agendansa, johon liittyy sekä uutismateriaalin hankinta että ns. journalistinen arvovalintavaikuttaminen. Tänään 6. heinäkuuta lehti julkisti pääministerigalluppinsa, jossa suomalaisilta kyseltiin mieluisinta pääministeriä. Tämä on huvittavaa, koska vain muutama viikko sitten Lahdessa nähtiin, miten pääministeri Suomessa voidaan valita parilla sadalla äänellä. Vaikka valittu Mari Kiviniemi täyttääkin kaikki pääministerille asetettavat vaatimukset, ei valintaprosessi ole kunniaksi suomalaiselle demokratialle.

Miksi Hesari sitten kyselee kansan mielipidettä pääministeristä, vaikka kansa ei pääsekään tätä valitsemaan?

Tarkoitus ei voi olla muu kuin tämä: Rivien välissä kansalaista rohkaistaan tekemään äänestyspäätös, joka pohjautuu pikemmin pääministeriehdokkaan henkilöön kuin hänen edustamansa puolueen ohjelmaan. Mielestäni tämä on melko kieroa menettelyä.

Pääministerin valintaprosessin demokratisoimisesta olisi ehdottomasti syytä keskustella. Varsinkin, jos presidentin ulkopoliittista valtaa on pikkuhiljaa tarkoitus siirtää pääministerille. Ei kai kukaan meistä halua tilannetta, missä korkeinta ulkopoliittista päätösvaltaa maassamme käyttävä henkilö valittaisiin tehtäväänsä keskustapuolueen Lahden puoluekokouksessa nähdyllä tavalla?

Mikael Jungner herättää ristiriitaisia ajatuksia. Hänen keskeinen argumentointinsa liikkuu akseleilla “edistysmielisyys - konservatiivisuus”,  “onnellistuttaminen - ankeuttaminen” ja “management by perkele kontra moderni johtaminen”. Näissä teemoissa keskustelu kävi TV2:n Pressiklubissa 21.5. Tuossa ns. mediaohjelmassa hänen teeseihinsä jäi kaipaamaan substanssia, mitä kirjoitus Demarissa 25.5 onneksi tarjoaa.

Ajatukset siitä, että edistysmielisyyden ja  konservatiivisuuden rajat kulkevat jokaisen organisaation sisällä ja että johtajuus kaipaa uusia tuulia ovat tietysti ihan oikeita. Samoin havainto, jonka mukaan aikamme ihmistä kiinnostaa eniten henkilökohtainen onnellisuus. Siis ei varallisuus, valta eikä maine. Tämän ilmiön voi nuorten keskuudessa aistia selvästi. Heti perään on tietysti todettava, että vain onnellisuudesta kiinnostuminen edellyttää sitä, että elämän aineelliset osaset ovat jollakin minimitasolla, mikä taso on jokaiselle yksilöllinen. Jungnerin aatemaailmaa ei kannata SDP:n sisällä yrittää määritellä oikeisto/vasemmisto akselilla, vaikka sitäkin on yritetty. Tämänkaltainen määrittely on liian ahdas.

Kysymys on lähinnä siitä, tarjoaako puoluesihteeriehdokas sopivia ominaisuuksia tyydyttämään samaan aikaan sekä työväenliikkeen pitkän linjan järjestöjyrät että poliittista identiteettiään vielä hakevat, palkkatyöllään itsensä elättävät nuoret suomalaiset. Jälkimmäinen palikka näyttäisi olevan kohdallaan, mutta entäpä se ensimmäinen? Alussa mainitsemassani Pressiklubissa nähtiin hieman sitä, mitä tuleman pitää jos Jungnerista tulisi SDP: n puoluesihteeri:

Aatteellista substanssia ja korporatiivista asennetta janoava media raatelisi hänen kaltaisensa romanttisuuteen taipuvaisen poliittisen visionäärin kappaleiksi ja röyhtäisisi päälle.

Kun meillä ns. riippumaton media haluaa pudottaa henkilön, se aloittaa motiivien kyseenalaistamisella, jatkaa korostamalla epäolennaisuuksia, päivittelee ymmärtämällä tahallaan väärin ja viimeisenä niittinä julkaisee kohteesta koomisia kuvia. Menetelmää on harjoiteltu mm. Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen ja Jutta Urpilaisen kohdalla. Tätä kutsutaan alan sisällä sananvapaudeksi…

Mikäli demarit eivät Mikael Jungneria puoluesihteerikseen valitse, tulisi hänen ehdottomasti asettua ehdolle kansanedustajaksi. Eduskunnan paperinmakuinen keskustelukulttuuri kaipaisi hänen kaltaistaan tuulettajaa kyseenalaistamaan täysistuntojen “näin on aina ennenkin tehty” -meininkiä.

Kesäkuussa vapautuva Suomen pääministerin tehtävä julistetaan haettavaksi. Hakemukset, joita ei palauteta, tulee lähettää toukokuun loppuun mennessa Suomen Keskustapuolueen puoluetoimikunnalle. Työtehtävät tulevat muodostumaan Suomen valtioneuvoston työn johtamisesta ja siihen liittyvistä tehtävistä sekä Keskustapuolueen puheenjohtajana toimimisesta. Lisäbonuksena myös maan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaaminen, mikäli Christoffer Taxell’in perustuslain uudistamista käsittelevä työryhmä päätyy tammikuussa 2010 ehdottamaan presidentin viran lakkauttamista ja työtehtävien siirtämistä pääministerille. Valintapäätöksen, josta ei voi valittaa, tekee Keskustapuolueen kesäkuussa 2010 kokoontuva puoluekokous.Hakijalta edellytetään:

• Hyvää suomen kielen ja auttavaa ruotsin kielen taitoa.
• Toimintaa puolueessa. Vaihtoehtoisesti myös riittävä ansioituneisuus millä tahansa julkishallinnon tai yrityselämän alalla, johon vain liittyy riittävä julkisuus mediassa. Myös viihdeteollisuuden piirissä hankittu julkisuus otetaan huomioon.
• Työtehtävän etuina voidaan mainita kohtuullinen palkka, virka-asunto ja virka-auto omalla kuljettajalla. Työ sisältää matkustelua ja ilmaisia lounaita.  Lisäksi oma sihteeri tai kaksikin, ellei yksi riitä, oma puheenkirjoittaja sekä poliittinen neuvonantaja, jonka tehtäviin kuuluu muotoilla vastauksia median tms. tahojen esittämiin hankalampiin kysymyksiin.

Vapaamuotoiseen hakemukseen tulee ehdottomasti liittää  kopio maksetusta Suomen Keskustapuolueen jäsenmaksukuitista.

Suomen ainoa poikkijournalistinen toimittaja Aarno Laitinen on tehnyt sitä, mitä mediassa tehdään enää vähän: Tutkivaa journalismia! Hänen seuraava havaintonsa Iltalehdessä on merkittävä:

“Jos maassa olisi suhteellisesti laskien yhtä paljon lääkäreitä kuin heitä on kansanedustajina, heitä olisi lähes 200000. Sairaanhoitajia olisi lähes 300000, poliiseja 150000, opettajia 400000, maanviljelijöitä 500000. Kunnanjohtajia olisi yli 100000. Toimittajataustaisia kansanedustajia on yli 70, joten heitä kuuluisi olla kansassa yli miljoona.”

“Vanha hokema, että eduskunta on kansa pienoiskoossa, ei pidä paikkaansa. Kansanedustajina ei ole yhtään siivoojaa, talonmiestä, metsuria, merimiestä, K-kaupan kassaa eikä kovin monta rasvanahkaista teollisuustyöläistäkään.”

Lähes kaikkia Laitisen luettelemia yliedustettuja ammattiryhmiä yhdistää yksi seikka: He saavat palkkansa julkiselta sektorilta! Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Mutta se herättää joitakin kysymyksiä.

1) Ovatko lääkärit, sairaanhoitajat, poliisit, opettajat ja kunnanjohtajat keskimääräistä valveutuneempia kansalaisia?

2)  Johtuuko heidän yliedustuksensa yksinkertaisesti siitä, että he työssään tapaavat paljon ihmisiä?

3) Vai johtuuko se samasta syystä, jonka johdosta Suomen kunnanvaltuustoissa on suhteettoman paljon kunnan palkollisia: Työnantaja suhtautuu (liiankin) ymmärtäväisesti työaikana tapahtuvaan yhteiskunnalliseen harrastamiseen.

Oli syy mikä tahansa, niin tilanne on omiaan vääristämään eduskunnan käsitystä niistä asioista, jotka yhteiskunnassamme vaatisivat pikaisinta korjaamista.

Jos jokin asia suomalaisessa poliittisessa keskustelussa olisikin mahdollisesti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, niin Helsingin Sanomien ristiretki presidentin vallan siirtämiseksi pääministerille on ja pysyy kuin se eräs gastroanaalinen jätös Junttilan tuvan seinässä. Jopa Timo Soini (per) ilmoitti muuttaneensa mieltään EU -käsityksissään. Mutta Olli Kivinen ja Janne Virkkunen eivät mielipiteitään muuttele, vaan jatkavat vuorovedoin valitsemallaan “parlamentarismin edistämisen” tiellä. Tiistaina 5.5 oli vuorossa Olli otsikolla “Sauna lämpiää yhä sisään”.

Ei merkitse mitään, että esim. Presidentti Halonen kannattaa suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kanssa nykyvahvaa presidenttiä, ja että puhemies Niinistö toistuvasti on varoittanut kajoamasta suoraan presidentinvaaliin ja siinä annetun äänen ulkopoliittiseen painoarvoon. Heitähän tulee, kuten ilmeisesti kaikkia suomalaisiakin, pitää asiassa jääveinä. Vähempää ei Jannea ja Ollia myöskään voisi kiinnostaa se, että presidentinvaalien äänestysprosentti on kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleihin verrattuna ihan omilla kymmenluvuilla. Kaikenkaikkiaan tuntuu, että Hesari pääkirjoittajineen jakaa enimmäkseen suljetuissa paremman väen piireissä kuultavan lausahduksen: Demokratia on yliarvostettua!

Nyt suoralla kansanvaalilla valittavan presidentin ulkopoliittinen valta oltaisiin valmis antamaan pääministerille, jonka valintaan tavallinen suomalainen ei pääse osallistumaan muutoin, kuin monikertaisen edustuksellisen siivilän välityksellä. Tätä puoluepoliittista labyrinttia jotkut kutsuvat nimellä “parlamentarismi”. Tässä nimenomaisessa asiassa (pääministerin valinta) demokratia ja parlamentarismi eivät nykyisen vaalijärjestelmän puitteissa valitettavasti kohtaa.

Aamulehti suoritutti Taloustutkimuksella kyselyn siitä, miten suomalaiset suhtautuvat Mika Lintilän (kesk.) Ylen rahoitusta käsitelleen työryhmän ideaan ns. media-maksusta, joka korvaisi nykyisen tv -luvan.

Näihin Aamulehden teettämän tutkimuksen kaltaisiin puhelinkyselyihin löytyy yleensä kysymyksiä viilaamalla se vastaus, mikä halutaankin. Tosin on myönnettävä, että tämä Lintilän työryhmän mediamaksu -idea kuulostaa kovasti vesittyneeltä kompromissilta. Mutta sen uudelleennimeäminen Sanoma- ja Aamulehti -konsernin mediastrategioissa Yle-veroksi (tai Yle -maksuksi) on tarkoitushakuisuudessaan täysin alastonta mediavallankäyttöä, jolla pyritään vaikuttamaan suoraan suomalaisten ajatuksiin Ylen toiminnan kyseenalaistamiseksi. Niin paljon korjattavaa ja tehottomuutta, kuin Ylessä Jungnerin mittavan fitness-kuurin jälkeenkin on, se on kuitenkin olennainen osa suomalaisita, kansan kontrollissa (eduskunnan välityksellä, tosin) olevaa kaupallisesti riippumatonta tiedonvälitystä. Tätä ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa.

Niille, jotka mahdollisesti ihmettelevät sitä, miksi Mika Lintilän työryhmä ei ehdottanut Ylelle suoraa budjettirahoitusta kerrottakoon seuraava: Ylessä saatetaan olla sitä mieltä, että jos rahoitus tulisi budjetista, niin kulloinkin vallassaoleva hallituskoalitio voisi kiristää Yleä painottamaan tiedotuslinjaansa omaksi edukseen. Kiristys olisi helppoa, koska Yen budjettiosuutta käsiteltäisiin vuosittain budjettiriihessä. Ylen näkemyksen mukaan talon pitkän tähtäimen toiminnallinen kehittäminen saattaisi korvautua kulloinkin vallassaolevan hallitusryhmittymän mielihalujen arvailulla, ja itsenäinen kehitystyö häiriintyisi.
Kun tuntee pitkän suomalaisen poliittisen lehmänkauppa-iltalypsy-pekkarointi-nysväys -perinteen, niin tämänkaltaisia pelkoja voidaan pitää täysin aiheellisina. Valitettavasti.

Ylen rahoitus on ratkaistava tavalla, joka kohtelee suomalaisia oikeudenmukaisesti tulojen ja varallisuuden mukaan ja toisaalta mahdollistaa Ylen pitkän tähtäimen kehitystyön, mikä ei saa olla riippuvainen kulloinkin vallassaolevasta hallitusryhmittymästä.
Suomessa on löydetty ratkaisuja vaikeampiinkin kysymyksiin, miksei muka tähän.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 250409 Mika Lintilän johtaman työryhmän Yle -raportista ja aikoo nyt ilmeisesti käyttää koko massiivisen tiedotuksellisen kapasiteettinsa työryhmän ajatusten lyttäämiseen. Sanoma Oy:n pelkkä liikevoitto viime vuodelta on lähes samankokoinen, kun Ylen koko budjetti.

Mistä siis moinen hätä?
Kyse lienee siitä, että lehdistössä tunnustetaan jo se tosiasia, että tulevaisuuden mainoseurot jaetaan verkossa. Ja sieltä Yle haluttaisiin pitää pois hinnalla millä hyvänsä. Tämä tapahtuisi parhaiten määrittelemällä se paljonpuhuttu Ylen “julkisen palvelun tehtävä” niin, että verkko jäisi sen ulkopuolelle.

HS: “Raportin kenties suurin puute on, että Ylen tehtävän, julkisen palvelun, määrittely jää edelleen ylimalkaiseksi… Ylen johtajisto tai Yleä valvova, poliitikoista koottu hallintoneuvosto voivat edelleen määritellä julkiseksi palveluksi minkälaisen viestintämuodon he itse haluavat”.

Miksi Suomen kansalaisten valitsema eduskunta muka ei voisi määritellä tai olla määrittelemättä omistamansa Ylen tehtävän haluamallaan tavalla? Tiedossani ei ole mitään ikiaikaista nautintaoikeutta, joka määrittelisi suomalaisen tiedonvälityksen tai tietyn osan siitä yksityiselle taholle. On vain joitakin vakiintuneita käytänteitä. Ylen hallintoneuvoston toiminnasta voidaan todella olla montaa mieltä, mutta sama voidaan todeta monista muistakin demokratiaan kuuluvien instituutioiden toiminnasta. Ne nyt vain sattuvat olemaan parasta, mitä demokratia tarjoaa.

HS: “Työryhmä ehdottaa myös Ylen rahoitukseen merkittävää muutosta… Nimike mediamaksu on harhaanjohtava, koska maksulla rahoitetaan vain Ylen toimintaa. Osuvampi nimitys on Yle-vero.”
Tässä Lintilän työryhmän “mediamaksu” -termin uudelleenkastamisessa “Yle-veroksi” näkyy parhaiten ns. riippumattoman sanomalehdistön polittinen vaikuttaminen. Siihen tullaan satsaamaan paljon. Kaikki veroon kalskahtavahan on suomalaisen korvissa aina ikävää ja vastutettavaa. Tämänkaltainen ihmisten tajunnan näpelöinti on aina yhtä vastenmielistä, ja sen tulokset näkyvät jo nyt nettien keskustelupalstoilla.

HS: “Jos erilliseen Yle-veroon työryhmän esityksen mukaan päädytään, se korostaa entisestään Yleisradion herkkää asemaa suomalaisessa viestintäkentässä. Verolla ei saa murentaa riippumattoman suomalaisen tiedonvälityksen edellytyksiä.”
“…riippumattoman suomalaisen…?” Mitä tiedonvälitystä eduskunnan valvoma Yle sitten edustaa? Kansan valitsemista poliitikoista riippuvaistako? Entä sitten? Se lienee kuitenkin suomalaisempaa, kun melko suurelta osin ulkomaisen rahan omistama kaupallinen sähköinen media.

HS: “On suuri vaara, että poliitikoista koottu hallintoneuvosto on Ylen johdon vietävissä.”
Yksityisissä yrityksissä tietysti lienee täysin mahdotonta se, että firman toimiva johto vaikuttaisi niihin päätösesityksiin, joita yhtiöiden hallituksille tai yhtiökokouksille annetaan. Hohhoijaa.

HS: “Tarvittaisiin riippumaton ja viestintäalan asiantuntemusta omaava elin arvioimaan Yleisradion roolia mediakentässä – määrittelemään, mikä on julkista ohjelmapalvelua, ja valvomaan, että suutari pysyy lestissään.”
Kun Hesari tässä sanoo “riippumaton”, niin se tarkoittanee “eduskunnasta riippumaton”

Kaikkien poliitikkojen tavoitteena on elämänsä jossakin vaiheessa päästä ns. valtiomiesluokkaan. Joiltakin, kuten esim. Sauli Niinistöltä se onnistuu, toisilta ei. Näyttää siltä, että liika pyrkyryys on usein suurin este. Valtiomiesluokkaan pääsemiseksi on oikeissa asioissa uskallettava olla eri mieltä kansan enemmistön kanssa. Sellaisissa asioissa, joissa kansa itsekin sisimmässään käsittää sanovansa joskus muuta, kuin mitä itse asiassa ajattelee. Tuntuu siten hyvin luontevalta, kun puhemies Niinistö sanoo yksinkertaisen totuuden Suomen taloudesta: Ei pidä elää yli varojensa!
Valtiomies Mauno Koivisto lausui joskus vastaavassa tilanteessa seuraavan aforismin: “Ei se auta, vaikka olis’ kuinka suuren talon poika - kun ei oo rahaa, niin ei oo rahaa!”

Puhemies Niinistö arvosteli jo syksyllä hallituksen jukolanjussimaista pakkomiellettä laskea useita eri veroja, vaikka näköpiirissä on lamasta johtuva tuntuva julkisten menojen kasvu. Ja sama velalla elvyttäminen näyttää jatkuvan. Monet tutkimukset osoittavat, että myöskään kansa ei jaa hallituksen verolinjaa. Puhemies näyttää olevan ainoa näkyvä poliitikko, joka julkisesti uskaltaa sanoa asian ääneen.

Pääministeri Vanhanen ilmeisesti ajatteli Rukalla hiihtäessään ja eläkeherätyksen koettuaan, että näinhän se menee: Kun uskallan päättää kansan enemmistön tahdon vastaisesti eläkeiän nostamisesta, niin toimin kuten muutkin valtiomiesluokkaan päässeet. Vanhanen teki vain sen virheen, että hän valitsi aiheen, jonka suomalaiset elämänkokemuksensa perusteella tuntevat pääministeriä paremmin: Eläköitymisen myöhentämistä ei edistä julkisen hallinnon ukaasit, vaan aivan muut asiat, joista mediat nyt ovat jauhaneet aivan riittävästi. Luulisi asian jo uponneen pääministerinkin kalloon.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvostelee (HS140209 “Yle pullistelee omien rajojensa ylitse”) Ylen laajenemispyrkimyksiä ja syyttää sitä  “julkinen palvelu” -käsitteen liian väljästä tulinnasta. Kun heti perään seuraavana päivänä (150209) pääkirjoitussivulla tarjotaan palstatilaa Euroopan Kustantajien Liiton (EPC) puheenjohtajalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aiheeseen liittyen, voidaan jo puhua euroopanlaajuisesta offensiivista. Balsemãon viesti on, että eurooppalaisille yleisradioille maksettavia valtiontukia on vähennettävä, koska se vääristää kilpailua.

Närää Suomessa on aiheuttanut se, että Yle tehokkaasti ja kaukonäköisesti aloitti internetin hyödyntämisen kaikessa toiminnassaan. Sen seurauksena kaikki suomalaiset voivat (TV -luvan maksamisesta riippumatta) katsella ja kuunnella verkon kautta Ylen arkiston korvaamattomia kulttuuriaarteita. Sen lisäksi esim. TV1:n viimeisimmän uutislähetyksen voi katsoa milloin ja missä vaan, missä on tietokone ja verkkoyhteys. Tässä Yle on toiminut esimerkillisen ripeästi ja julkisen palvelun edellyttämällä tavalla. Printtipuolella olisi mieluusti nähty, että Yle olisi pitänyt näppinä erossa verkosta ja tyytynyt perinteisiin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käynyt ilmi, että parissa helsinkiläisessä tavaratalossa voidaan suurelta näyttöruudulta lukea Ylen teksti-tv:n uutisia. Lisäksi on selvinnyt, että Yle ei peri kauppiailta palvelusta korvausta, kunhan vain Ylen logo on ruudulla näkyvissä. Tämä on pidetty viimeisenä pisarana, ja todisteena siitä, että Yle puolijulkisin varoin tarjoaa ilmaiseksi palvelua, jota kaupallinen puoli katsoisi voivansa myydä.

Taloudellisesti kyseessä on toisarvoinen asia, mutta siitä on poimittu riittävän selkeähahmoinen keppihevonen, jonka avulla voisi laajemminkin vaatia eduskuntaa ottamaan vastuunsa johtamastaan Yleisradiosta ja kertomaan sille, mitä käsite “Julkinen Palvelu” pitää sisällään. Vaatimusta voidaan tästä yksittäistapauksesta riippumatta pitää kohtuullisena. Se on tärkeä ennenkaikkea Ylen itsensä näkökulmasta. Järkikin nimittäin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoitaa kaikkea mahdollista mediaan liittyvää. Muussa tapauksessa Yle alkaisi piakkoin julkaista myös päivälehteä… .

Ylen tulisi keskittyä kahteen asiaan tässä järjestyksessä: Uutiset ja kulttuuri (sisällytän urheilun kulttuuriin). Vaikka Ylen pääuutislähetys täyttää tiukatkin laatukriteerit, niin Ylen uutistoimitus toimii kokoonsa nähden melko tehottomasti. Katsojat kaipaavat enemmän poliittisesti puolueetonta, luotettavaa, uutisnälkäistä, tutkivaa ja tarvittaessa sekä nopeaa että agressiivistakin toimintaa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes lähtökohtaisesti mahdollista parlamentaarisesti valvotussa mediatalossa.

Valitettavasti Ylen uutistoiminnan suuntaus näyttää olevan päinvastainen. En esim. käsitä, mitä hyötyä on teettää Taloustutkimuksella näitä nollatutkimuksia suomalaisten käsityksistä asioista, joista suomalaisilla ei näiden samojen tutkimusten mukaan ole mitään käsitystä. Kuten oppositiopolitiikan onnistuminen/onnistumattomuus tai hallituksen lamantorjuntatoimien teho/tehottomuus. Miksi ennustajaeukon kristallipalloa, kaapua ja höpötyksiä pidetään uutisina sen sijaan, että laitettaisiin nekin rahat vaikkapa vahvistamaan ajankohtaistoimitusten tutkivan journalismin osaston (onkohan Ylessä sellaista) resursseja? Vai teettääkö parlamentaarisesti valvottu media tässä ilmaista tutkimustoimintaa poliittisille taustaryhmilleen? Kun tutkimukset vielä teetetään kansanedustaja Eero Lehden omistaman Taloustutkimuksen toimesta, niin jokin riippumaton media (?) voisi nähdä tässä hyvinkin tutkimisen arvoisen asian!

Julkisen palvelun sisältö on siis syytä määritellä. Eduskunnan ripeysasteikon huomioonottaen saamme varmasti asiasta ensimmäiset mietinnöt luettavaksemme mahdollisesti jo heti 2015 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen.

Ex-pääministeri ja ex-ex journalisti Paavo Lipponen arvostelee “nykyjournalismia” Journalistissa 6.11 (toimittajien ammattiliiton lehti) näin:

”Toimittajat eivät enää ole vallan vahtikoiria, jotka kaivavat uutisia vallanpitäjien, siis nimenomaan hallituksen käytäviltä. Pääasia näyttää olevan toimittajan omien kommenttien ja kuvan saaminen lehteen. Tulos on löysää tekstiä ja ylimielistä politiikan ja poliitikkojen pilkkaa”.

Lipponen katsoo vielä Turun Sanomissa (7.11), että Yle ja Helsingin Sanomat suhtautuivat Timo Soiniin ja hänen puolueensa ehdokkaisiin kuntavaaleissa myötäsukaisesti ja tulivat näin vaikuttaneeksi vaalien tulokseen.

Journalismin löystymiselle on monia syitä. Perinteinen toimituksellinen perusduuni ei näytä enää riittävän haasteeksi suurelle osalle toimittajia. Kun samaan aikaan tarjolla olevan “valmiin” tiedon määrä mediaympäristössä on massiivinen, syntyy laiskemmalle helposti kiusaus käyttää Vilenin tapaan copypeistausta. Myös mielipiteissään.

Valtamedian halu politikointiin on luku sinänsä. Esim. Sanoma Oy:n missio on presidentin valtaoikeuksien vähentäminen, ja tätä tavoitetta tukeva uutispainotus. Jokseenkin erikoista itseään riippumattomaksi kutsuvalta lehdeltä.

Ja YLE toimii tässä sopassa omilla säännöillään. Äskettäin Yle jäi kiinni suomalaisten sanomalehtien omistaman STT:n uutispalvelun luvattomasta käytöstä. Samaan aikaa Ylen Aamuteeveen toimittajat istuksivat tyytyväisen näköisina sohvillaan lukemassa ääneen aamun sanomalehtiä. Vaikutelma on sama, kuin jos Jorma Ollila vastaisi kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa kännykkäänsä, ja kaikki huomaisivat merkin olevan Sony Ericcson… .