Reijo Liinamaa

Saksan liittokansleri Angela Merkel päätti kieltää maassaan valtion velkakirjojen ns. lyhyeksi myynnin. Merkelin kollega Jyrki Katainen (kok) ei halunnut (eduskunnan kyselytunti) ottaa asiaa edes pohdintaan. Termi “lyhyeksi myynti” tarkoittaa sitä, että joku myy sellaista, mitä ei omista. Arvaan: Normaali ihminen ajattelee, että eihän se voi olla edes mahdollista, saati sitten laillista. Tässä meidän ultraliberalistisessa markkinataloudessamme (tunnubiisi: Kyl’ työlki ellää, mut’ kaupal’ rikastuu…) se on  edelleen mahdollista.

Lyhyeksi myynti menee näin: Kuvitellaan, että perunatorilla perunavälittäjä aamulla perunoiden hintoja tutkiessaan arvelee hinnan laskevan päivän mittaan. Kuvitellaan vielä, että perunatorilla on sellainen sääntö, että se mitä välittäjät ovat päivän aikana ostaneet tai myyneet, tasataan, selvitellään ja maksetaan vasta myynnin päätyttyä. Perunaa voi siis ilmoittaa myyntiin, vaikkei kärryssä olisi pottuakaan. Niinpä tämä perunapingviinimme myy olematonta perunaa aamun hinnalla. Ja aivan oikein, iltapäivällä hinta on laskenut. Niinpä hän ostaa iltapäivällä perunaa saman verran, mitä aamulla myi, mutta laskeneeseen hintaan. Kun perunasaldo päivän päätyttyä lasketaan, on tälle perunaneuvokselle jäänyt aamu- ja iltapäivän hintojen erotus puhtaana käteen. Vaikkei hän siis ole päivän aikana pidellyt käsissään potun pottua!

Pörssissä lyhyeksi myyntiin liittyy usein ns. “karusellimyynti”. Siinä pari välittäjää ottaa kohteekseen heikoksi arvioimansa osakkeen. Sovitaan, että toinen tekee realiaikaisessa verkon pörssikaupassa osakkeesta yhä halvempia ja halvempia tarjouksia. Toinen “ostelee” eriä yhä halpenevaan hintaa. Kaveruksilla on käytettävissä yhteinen potti, eikä rahaa muutenkaan liiku, koska kaupat selvitellään päivän päätteeksi. Aktiivinen parivaljakko saa hysterian tarttumaan piensäästäjiin, jotka ryhtyvät myymään osakkeitaan kiihtyvään tahtiin kurssilaskun pelossa. Yhteisestä sopimuksesta spekulantit sitten hieman ennen kaupan sulkeutumista, kurssien riittävästi laskettua ostavat mahdollisimman ison erän. Ja jäävät odottamaan seuraavaa pörssipäivää, jolloin kurssi vähitellen palaa normaalitasolle. Kun näin on tapahtunut, halvalla ostetut osakkeet myydään hyvällä voitolla.

Perunanviljelijät ovat tolkun väkeä, joka ei oikeasti salli tällaista pelleilyä tuottamansa ruoan kanssa. Mutta toista on pörssissä ja investointipankeissa. Näiden kohdalla kaupankäynnin ehdoista päättäviltä poliitikoilta on tolkku ollut hukassa jo tovin. Merkel Saksassa siis osoittaa järkiintymisen merkkejä. Onko Suomen hallituksen ministereillä toivoa paranemisesta, jää nähtäväksi.

Kuvatunlainen nousevilla tai laskevilla kursseilla tapahtuva vedonlyönti olisi helposti tehtävissä kannattamattomaksi tekemällä jokainen myynti- tai ostotapahtuma verolliseksi arvonlisäveron tapaan. Mutta jos jokin taho Suomessa esittää pörssikauppaan edes jonkinlaista veroa tai moraalikoodistoa, saa heti vastaansa EK:n, pörssimeklarit, investointipankkiirit ja Kokoomuksen “vapaan kilpailun” kaikenpuolista siunauksellisuutta ylistävät markkinapapit. “Vapaa kilpailu” tarkoittaa tässä yhteydessä pörssikaupan tahallisen häirinnän maksutonta sallimista ja rahan ansaitsemista rehellisten pössisijoittajien, veronmaksajien ja siis kokonaisten valtioiden kustannuksella. Tähän on uskallettava tarttua määrätietoisesti muuallakin kuin Saksassa!

Ennen Kreikasta alkunsa saanutta, europoliitikkojen löperyydestä johtunutta Euroopan talouskriisiä oltiin juuri selviämässä USA:sta alkaneesta ns. roskalainakriisistä. Siinä Wall Street’in pankkiireille oli jäämässä käsiin vajailla vakuuksilla myönnettyjä, tavallisten amerikkalaisten ylihintaisten asuntojen ostamiseen myönnettyjä lainoja. Ahneet pankkiiripiraijat piilottivat näitä roskalainoja tavallisten lainojen sekaan, ja myivät koko paketin sijoittajille ympäri USA:ta ja Eurooppaa sijoituskohteiksi. Kun totuus paljastui, saimme seurata mediasta, kuinka USA:n veronmaksajat pulittivat miljardeja dollareita pönkkäämään pankkiiripuliveivareiden konkurssin partaalle ajamaa amerikkalaista rahoitusjärjestelmää. Ja aaltoliike oli levinnyt myös Eurooppaan.

Mikä ero näillä kahdella asialla (lyhyeksi myynti ja USA:n roskalainajuttu) on? Kansanviisaus sanoo, ettei pidä ostaa sikaa säkissä. USA:n pankkiireille oli sallittua piilottaa isompaan säkkiin puolikuolleita sikoja, ja myydä koko läjä kuranttina tavarana. Niin voitiin tehdä, koska USA:n lakien mukaan niin voitiin tehdä. Tällä on se ero, että ns. lyhyeksi myynnissä säkissä ei ole sikaa ollenkaan, koska tyhjän myynti on pörssisääntöjen mukaan sallittua.

Kysymys: Mihinäs ne sellaaset arpajaaset o, johona tyhyjiä säkkiä täysinä myyrähän?

Vastaus: Pörssis!

Euroopan Unionin vältti täpärästi historiansa pahimman talouskriisin. Päätöksillä oli kova hinta. EKP joutui syömään toimintansa alkuajoista saakka pitämänsä periaatteen olla sekaantumatta finassipolitiikkaan. Kun se nyt suostui ostamaan vaikeuksissa olevien yli varojensa eläneiden jäsenmaiden kalliita velkapapereita, avautui tähän saakka tiukasti kiinni ollut kassaholvi. Setelirahoituksesta toiminnan erottaa vain se, että EKP myy saman verran pois parempia lainojaan. Lisää rahaa ei siis markkinoille pitäisi tulla.

USA:n keskuspankki FED on jo vuosia painanut sumeilematta lisää dollareita tiukassa paikassa ja niin on tehty myös Aasian keskuspankeissa. Miksei siis EKP:kin? Mm. Ranska on jo pitkään vaatinut keskuspankilta suurempaa joustavuutta ja kansallisvaltioiden (lue: Ranskan) toiveiden parempaa huomioimista. EKP:n toiminta todistaa täydellisesti, kuinka syvän kuilun partaalla  koko Unionin talousjärjestelmä oli. Toimien seurauksena olevalla euron kurssin laskulla on myös kiistämättömät hyvät puolensa: Euromaiden vienti helpottuu!

Opetukset? Yksi EKP:n täyskäännökseen vaikuttaneita syitä oli usko siihen, että Euroopan poliitikot tällä kertaa olisivat tosissaan vaatiessaan itseltään ja toisilta tiukempaa budjettikuria. Että he ensi kertaa ryhtisivät noudattamaan itse laatimiaan sääntöjä budjettien alijäämistä ja maidensa velkaantumisasteista. Kun suuri hätätilanne juuri on vältetty, sen laukeamisen euforiassahan voidaan luvata maat ja taivaat. Miten nämä tunnelmat muistetaan taas syksyllä, kun eri puolella Eurooppaa ryhdytään laatimaan budjetteja vuodelle 2011?

Suurin oppositiopuolueemme SDP vaatii veronmaksajien lompakolle menemisen ehdoksi pankkien vastuuttamista ja euroopanlaajuisen varainsiirtoveron käyttöönottoa. Voisin kuvitella, että valtaosa veronmaksajista pitää ehtoa kohtuullisena. Eihän Suomen poliitikot toki yksin voi asiasta päättää. On kuitenkin hämmästyttävää, miten tarkasti päähallituspuolueiden johtajat välttävät ottamasta tähän asiaan minkäänlaista kantaa. “Olemme Suomen ja isänmaan asialla” -lippuja liehutellaan ääni väristen taas kerran silloin, kun maailman taloutta huojuttaville keinottelijoille näytetään vihreää valoa, jossa lukee: “Painakaa te pojat kaasua! Jos rytisee niin kyllä meidän veronmaksajat maksaa!”

Kreikan luokatonta taloudenpitoa ja aikoja sitten arvostelleita suomalaispoliitikoita kuitenkin kuunneltaisiin EU:ssa aiempaa herkemmällä korvalla, jos edustajamme ryhtyisivät esim. talousalueen sisäisen varainsiirtoveron käyttöönottoa vaatimaan. Veron tuotoista kertyisi EKP:lle  vuosien mittaan merkittävä turvarahasto meneillään olevien kriisien kaltaisten tilanteiden varalle.

Kansainvälisen varainsiirtoveron vaikutuksia äänekkäimmin epäilevät ovat poikkeuksetta asianomistajia eli arvopaperikaupan kävijöitä. Yleisin peruste on tämä: Ellei veroa saada täysin globaaliksi, sillä ei ole merkitystä. Ts. aina löytyisi jokin pieni yhden suvun omistama saarivaltio, joka ei sopimukseen suostuisi. Tällöin kauppa siirtyisi käyttämään tällaisten valtioiden alueella olevia servereitä, ja veroton meno jatkuisi. Siis ei muuta kuin kädet pystyyn ja annetaan entisen menon siis jatkua? Tähänkö poliitikkojemme peräänantamattomuus päättyy?

Asiaan voidaan vaikuttaa lainsäädännöllä, jos vain poliittista tahotoa löytyy. Olisi mieletön ajatus, ellei edes tämä kriisi Euroopassa tuota tahtoa olisi synnyttänyt. Euroopan unioni voisi päättää, että aina kun jäsenvaltioihin rekisteröityjen pörssiyhtiöden osakkeita tai valtioiden velkaparereita myydään, pidättää kauppapaikka kauppasummasta promilleluokkaa olevan veron, joka tuoloutuu EKP:lle. Pörssiyhtiön taloutta vero ei rasittaisi lainkaan. Sensijaan se muodostaisi jonkinlaisen jarrun näille “markkinoiden mustakaavuille”, jotka liikuttelevat nyt netin kautta verottomasti miljardien pääomia vain ansaitakseen lisää rahaa heikossa jamassa olevien valtioiden tai yritysten ongelmilla. Monet näistä suurimmista mustakaavuista löytyvät pankkien, vakuutus- ja finanssiyhtiöiden piiristä.

Kun menet baariin ja ostat kupin kahvia 2 eurolla (!), tulet maksaneeksi valtiolle arvonlisäveroa noin 20 senttiä. Kun sitten käyt arvopaperikauppaa pörssissä summalla, jolla voisi ostaa koko Pauligin tehtaan ja pari Brasilian suurina kahviplantaasia päälle, et maksa kaupasta veroa senttiäkään! Oikeudenmukaistako?

Yhä useampi esittää perustellun kysymyksen: Kuka tai mikä tämä “Markkina” oikein on? Onko se jotakin, mihin demokraattisen valtioiden keinot eivät yllä? Pörssikurssien perusteella “Markkina” on kuin sardiiniparvi, joka ryntää milloin mihinkin suuntaa samaan aikaan näennäisesti ilman johtajaa. Toimii, kuten sanotaan, kuin päätön kana. Markkinoiden sardiiniparviliikehdintä ei kuitenkaan ole sattumanvaraista. Kun näiden “markkinoiden mustakaapujen” lieve heilahtaa yhtäällä, ryntää parvi päinvastaiseen suuntaan. Kun kansainvälisen pörssi- ja johdannaiskaupan päivittäinen liikevaihto lasketaan sadoissa miljardeissa, voi juonikas kaavunheiluttaja tienata hyvin pienilläkin liikkeillä. Tämä toimintahan on tietysti täysin laillista, ja jos käytetään väljää tulkintaa kaupankäynnin moraalista, myös hyväksyttävää.

Mutta jos nämä mustakaavut aiheuttavat valtioille, yrityksille tai toimeksiantajilleen miljardiluokan tappioita, niin niiden maksattaminen veronmaksajilla on yksiselitteisesti moraalitonta.

Pekka Mäkelä kirjoitti 13.12.2008 Hesarissa markkinatalouden ja kuluttajan välisen vuorovaikutussuhteen mekanismeista. Mäkelä havaitsi monien muiden tavoin, että kuluttajalla olisi aihetta itsekritiikiin.  Mutta vaikka tämä täysin totta onkin, niin onko kuluttajalla siihen halua?
Enemmistö meistä ei taida kulutustottumuksiaan muuttaa muuten, kuin pakon edessä. Ja vaikka ihmislajin säilymisen näkökulmasta ekologisen ”pakon” olemassaolo alkaa jo olla näkyvissä, niin tämä individualistinen kuluttajanäkökulma uhkaa tehdä tuon pakon merkityksen tyhjäksi.

Siinä, ja täsmälleen siinä onkin yksi koko markkinatalouden toimintamallin suurimmista paradokseista: Kuluttajan tulee uskoa itsensä mainostoimistojen avustuksella omien kulutustottumustensa luomine persoonallisuuspiirteineen uniikiksi yksilöksi, jonka tarpeet, kokemukset ja elämä ovat ainutlaatuisia ihmiskunnassa. Markkinatalous puolestaan toimii tehokkaasti vain massatuotannon periaatteilla. Sen avulla tuotteiden hinnat voidaan saada niin alas, että kuluttajien tarpeet voidaan tyydyttää. Mainonnan yksi päätehtävä onkin yrittää kaikin keinoin varjella kuluttajaa siltä tiedolta, että hänen kanssaan samanlaisia ”yksilöllistäviä” tuotteita käyttävät miljoonat muutkin ihmiset… .

Nykyinen yltiöindividualistinen ajattelutapa ei näytä yltävän oman elämämme mittaa pidemmälle.  Vaikka siis vilpitöntä huolta ilmastomuutoksen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen kuilun kasvamisen, eri syistä yhteiskunnasta syrjäytyneiden määrän lisääntymisen jne. vuoksi tuntisimmekin, niin ajattelemmeko sittenkin: Ei se kaikki ehdi vielä minun elinaikanani minun elämäni laatuun vaikuttaa?

Multimiljonääri, pankkiiri Björn Wahlroos kuvasi EKP:n kolleegoitaan tolloiksi, koska he ovat reagoineet rahoituskriisiin liian myöhään ja väärin. Hän voi olla oikeassakin, mutta sen toteaminen jää taloushistorian tutkijoiden tehtäväksi.

Positiivista analyytikko Wahlroosin resuneerauksissa on ainakin se, että hän ei tyydy paperinmakuiseen kommentointiin. Se piristää taloudesta yleensä käytävää kuivahkoa raportointia. Analyytikko itse on suomalaisessa talouselämässä poikkeustapaus.

Hän opiskeli pikavauhtia kauppakorkeassa tohtoriksi, siirtyi valmistuttuaanaa 1980 -luvun lopulla pankkiin töihin (SYP) ollen sekä pankin johtokunnassa että johdossa. Muutaman vuoden pelimerkkejä keräiltyään Björn havaitsi 1990 -luvun suomalaisen rahoituskriisin myötä hetkensä koittaneen. Ensin hän perusti Mandatum -pankin joka fuusioitiin 1998 Osakepankki Interbank’iin. Mandatumin Wahlroos vei pörssiin, ja osakkeiden huima arvonnousu teki hänestä upporikkaan. 2000 -luvulla tämä talousnero hääri rahoineen myös johtamansa ja osin omistamansa (entisen suomalaisten veronmaksajien omistaman Postipankin, myöh. Leonian, nyk.) Sammon ympärillä käydyissä osakekaupoissa, joiden seurauksena kansalliseepos Kalevalasta nimensä löytänyt pankki siirtyi juuteille.

1990 -luvun suomalaisen, täysin kotikutoisen rahoituskriisin hinnaksi on arvioitu 50 mrd markkaa, runsaat 8 mrd euroa.  Inhimilliset kustannukset olivat katastrofaaliset.  Monet kunnialliset yrittäjät, piensijoittajat ja tavalliset asuntovelalliset maksoivat kriisistä kohtuuttoman hinnan, täysin viattomista takaajista puhumattakaan. Kriisiä on oikeutetusti kuvattu Suomen historian suurimmaksi varallisuuden uusjaoksi. Tämän kriisin aikaansaaneet tollot taitavat enimmäkseen edelleen olla vapaalla jalalla, osa varsin hyvissä asemissa ja varoissa.

Voidaan siis sanoa, että paljon sekä tavallisia että ahneita tolloja on tarvittu tasoittamaan Nalle -prinssin tietä hänen nykyiseen asemaansa Ahneiden Tollojen Valtakunnan taloudellisena neuvonantajana.

Parhaillaan meneillään olevaa maailmanlaajuista rahoituskriisiä voidaan myös tarkastella ”ahneet tollot” -näkökulmasta. Kaikki alkoi USA:sta, missä bonusjärjestelmillä ahneuden hybrikseen saatetut pankkiirit keksivät idean paketoida heikoilla tai lähes olemattomilla vakuuksilla myönnettyjä tavallisten amerikkalaisten asuntoluottoja sijoittajille, myytäviksi edelleen arvopapereina(!). Helppo, suorastaan tyrkytetty lainaraha tietysti aiheutti asuntojen hintoihin kuplan, jonka puhkeaminen oli vain ajan kysymys. Ja vain täystollot saattoivat olla näkemättä, että poksahdus tulisi pian ja olisi vaikuttava. Omien rahamarkkinoidensa lisäksi jenkit tartuttivat kriisiviruksen myös muuhun maailmaan, missä mm. eurooppalaiset pankkiiritollot innokkaasti kaupittelivat näitä amerikkalaisia “arvopapereita” asiakkailleen luotettavina sijoituskohteina. Islantilaiset menivät niin syvälle, että lähes upottivat koko saarensa.

Kun näitä rahamaailman ahneiden tollojen aikaansaanoksia nyt yritetään EKP:n ja muidenkin keskuspankkien toimesta korjailla, niin ei siis näemmä heillekään juuri kunnian kukot kie’u. Mutta näitä pankkiiritolloja löytyy totisesti muualtakin, kuin vain Nalle Wahlroosin osoittamasta EKP:sta.

PS! Tällä viikolla tulee kuluneeksi 200 vuotta Charles Darwinin syntymästä. Hesarin pääkirjoitus (150209) otsikolla “Darwinilta voi oppia vielä paljon” antaa tämän luonnontieteilijän oivalluksille talouskriisiin sopivan tuoreen näkökulman.

Suomen liittymistä Euroopan Unioniin perusteltiin laajasti mm. ruoan hinnan alenemisella, hintavakaudella ja korkojen kurissa pysymisellä. Ruoan hintahan laskikin heti liittymisen jälkeen. Inflaatio oli vuosia erittäin alhainen eivätkä korotkaan ole olleet pilvissä. Muutoksia on kuitenkin näköpiirissä. Euroopan kokoinen markkina-alue on esim. selvästi johtanut nopeaan yritystoiminnan keskittymiseen. Se puolestaan saa aikaan lähes kartellinomaista  hinnoittelua. Viimeksi tämän saivat tuta maanviljelijät havaitessaan lannoitteiden hinnan kolminkertaistuneen sen jälkeen, kun suomalainen GrowHow -lannoitebisnes myytiin norjalaisille. Talousviisaat - ihme kyllä -  löytävät selityksen hinnan jyrkkään nousun jostakin ihan muusta, kun tästä tosiasiasta.

Mutta toimiiko kilpailu ylipäätään niin, kuin sen markkinataloudessa pitäisi? Mielestäni se kyllä toimii pienen ja keskisuuren yritystoiminnan puolella. Parturit, kioskinpitäjät, liikennöitsijät, ravintoloitsijat jne. on kyllä saatu kilpailemaan toistensa kanssa. Mutta niillä toimialoilla, joissa iso raha liikkuu, on kilpailu melko laimeaa tai lähes olematonta. Energiatuotanto, asuntotuotanto ja elintarvikekauppa ovat aloja, joilla isoja toimijoita on niin vähän, ettei kilpailua juuri ole. Polttoaineiden hinnan räjähdysmäistä nousua selitellään siten, että “globaaleilla markkinoilla Suomella ei ole mitään keinoja vaikuttaa hintoihin”. Ehdotetun bensaveron alennuksen vvm Katainen tyrmäsi -  aivan oikein - toteamalla, että se olisi öljysheikeille signaali siitä, että kuluttajamaissa ollaan valmiita subventoimaan hintoja valtion taholta. Sillä tiellä ei loppua olisi näkyvissä. Biopolttoaineiden kohdalla ollaan siinä ikävässä tilanteessa, että tutkimukset osoittavat esim. etanolin tuottamisen polttoaineeksi kuluttavan energiaa enemmän, kuin mitä se valmiina tuotteena luovuttaa. Lisäksi tämä johtaa ruoan hinnan nousuun, koska ravinnon sijaan kasvatetaan bensaa. Melko hölmöä puuhaa siis.

Asuntuotannossa Suomessa lyödään neliöhintaennätyksiä, jotka alkavat olla käsityskyvyn yläpuolella. Asuntoneliöstä Helsingissä joutuu maksamaan yli 5.000 €. Opiskellessani 1970 -luvulla ostin Kalliosta yksiön nykyrahaksi muutettuna hieman alle 7.000 eurolla. Samalla rahalla saisi nyt siis puolitoista neliötä. Ovatko realipalkat tuosta ajasta 15 -kertaistuneet? Epäilen, etteivät ole. Asuntotuotannossa kilpaileminen on tehty niin vaikeaksi, että markkinoita hallitsevat muutamat isot toimijat näyttävät kaikessa hiljaisuudessa toimivan hyvässä yhteisymmärryksessä niin, että tuotantomäärät eivät missään tapauksessa ylitä kysyntää. Näin hintataso voidaan pitää siellä, missä halutaan.
Asuntotuotannossa on käynyt hieman kuin asianajopalkkioissa: Toimijat saavat itse päättää, mikä on kohtuullista.

Olen joskus yrittänyt määritellä käsitettä “vapaa kilpailu” näin: Länsimaisen demokratian tulisi sallia markkinoilla vain sellainen vapaa kilpailu, joka ei rajoita yksilönvapautta. Kun esim. amerikkalainen vapaa kilpailu salli ns. roskalainojen lanseeraamisen sillä seurauksella, että myös Suomessa asuntolainojen korot nousevat, niin silloin kilpailu on ollut yksiselitteisesti liiana vapaata loukatessaan täysin sivullisten kansalaisten vapautta elää vakailla korkomarkkinoilla.
On kysyttävä, onko Suomella kanttia pitää markkinoiden vapaus näissä yksilön vapautta kunnioittavissa raameissa?

Talousväki on huolestunut osakekurssien alamäestä. Ovat laskeneet ja pari vuotta. Osakesäästäjät ja suurten asuntolainojen haltijat ovat seuranneet näitä mammonan jumalan (=Herra Markkina Talous) toimia kynsiään pureskellen. Jenkkien aikaansaama roskalainojen saastuttama lainamarkkina on aiheuttanut eurooppalaisille veronmaksajille jo tuhansien miljardien eurojen laskun. Kun ajatellaan, että raha on kuin valta (se ei katoa minnekään, se vain vaihtaa haltijaa) niin jonnekin tätä rahaa lienee kertynyt.
Ihminen on viisas eläin. Se rakentaa taloudellisen järjestelmän, jossa on itse itseään säätelevä mekanismi nimeltä kysynnän ja tarjonnan laki. Kun kysyntä nousee, nousee hinta ja päinvastoin. Mitä niukemmin esim. asuntoja valmistuu suhteessa kysyntään, sitä sikamaisemmat hintapyynnöt menevät läpi. Etenkin kun pankit tarjoavat lähes elinikäisiä lainoja matalalla korolla. Ja koska skandinaavisessa ilmastossa on talvisaikaan mahdoton asua ulkosalla, ollaan pakon edessä. Näiden ylipitkien tasaerälainojen markkinoinnissa pankkien on helppo laskea asiakkaalle, että “eihän tuo kuukausikustannus ole vuokraa suurempi, ja siinä sentään maksetaan omaa…”). Omaa kyllä, mikäli vain elonpäiviä ja työtä riittää. Kun jompikumpi loppuu, ottaa pankki sateenvarjonsa pois.
Kun osakesäästäjän killingit kutistuvat kurssien laskiessa olemattomiin, ja kun suuren asuntolainan haltija huomaa jonakin päivänä maksavansa lainastaan pelkkiä korkoja, on kyse samasta asiasta: Häntä on kusetettu! Osakesäästäjä on maksanut osakkeistaan niiden käyvän arvon lisäksi myös sen osuuden, jota ilmaksi kutsutaan. Saman on tehnyt asunnonostaja joutuessaan ostamaan ylikalliin asunnon ylipitkällä lainalla. Kun talousilmasto järkkyy, häipyy sekä osakesäästäjän salkusta että asunnon arvosta ilmat pois.
Vähän sitä ennen nappaa markkinat hallitseva liituraitaväki nämä vielä rahana olevat ilmat itselleen, ja häipyy takavasemmalle huomattavasti rikastuneena voivottelemaan huonoja aikoja. Myös osakesäästäjä ja asunnonhaltija jäävät voivottelemaan, tosin melkoisesti köyhtyneinä.
Opetus?