Reijo Liinamaa

Olen usein ihmetellyt sitä estottomuutta, tai sanoisinko peräti häveliäisyyden puutetta, mitä ykkösen aamu-tv osoittaa lukiessaan sanomalehtiä suorissa studio-osuuksissaan. Suomalainen printtimediahan on pääosin laadukasta, monipuolista, kiihkotonta ja informatiivista luettavaa. Itseltänikin kuluu lehtien lukuun vähintään tunti päivässä, usein enemmänkin. Mutta mieluiten ihan soolona, ilman tv –toimittajien lukuapua.Kun kuvien julkaiseminen sanomalehdissä tuli teknisesti mahdolliseksi, niin tiedonvälityksen nimeen vannova lehtiväki keksi aivan oikeutetusti ilmaisun ”yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”. TV on media, joka kykenee julkaisemaan vieläpä liikkuvaa kuvaa. Jos yksi lehtikuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa, niin paljonko kertookaan liikkuva televisiokuva? Ääneenluvun kuuntelu aamuisin on tosin pienempi harmi siihen ajatukseen verrattuna, että YLE omassa tuotannossaan mielestäni jatkuvasti laiminlyö kuvan mahdollisuuksia sisällöntuottamisessaan. Ydinkysymykseni onkin tämä: Miksi TV:n muihin medioihin nähden ylivertainen tiedon välittämisen muoto, liikkuva kuva, näyttää sen omissa uutis- ja ajankohtaislähetyksissä olevan lapsipuolen asemassa. Missä luuraavat kaikki ne uutistoimituksen kuvallisen ilmaisun ammattilaiset, joita Ylen kaltaisen talon täytyy ainakin fiktiopuolella olla väärällään? Kun itse kysyy, lienee syytä yrittää myös itse vastata.Mitä ääneenlukuun tulee, niin:

• Onko siinä kyseessä harkittu kädenojennus näkövammaisille? Jos on, niin tätä ei millään tavalla tuoda esille.
• Tarkastellaanko aamu-tv:n lehdenlukulistalle pääsyä printtipuolella sekä kustantajien että toimittajien keskuudessa itsetuntoa hivelevänä ilmaisena mainoksena?

• Pitääkö Yle itseään eräänlaisena ”medioitten mediana”, joka voi käsitellä muiden tuotoksia ohjelmavirrassaan vapaasti eräänlaisella ”ensiyönoikeudella”?Vai onko vielä jokin muus syy siihen, miksi fiksuilta, älykkäiltä ja verbaalisti lahjakkailta vaikuttavat aamu-tv:n toimittajat suostuvat tähän jokaamuiseen printtimediassa toimivien kolleegoidensa aikaansaannosten ääneenlukuun

  •  Johtuuko se siitä, että väki on rekrytoitu printtimediasta?
  • Vaiko kuvallisen ilmaisun ammattilaisten alisteisuudesta puhutulle?
  • Kuvallisen uutisilmaisun koulutuksen puutteesta tai sen aliarvostamisesta?
  • Ovatko Ylen tv –toimittajien ja teknisten alojen ammattijärjestöt tehneet kuvausryhmän jalkauttamisesta niin kallista ja hankalaa, ettei talolla ole siihen varaa?
  • Vai johtuuko se taloon junttautuneesta ”meillä tehdään niin kuin ennenkin on tehty” –ajattelusta?Tiedän, että aamu-tv:n toimituksessa asiaa perustellaan lehtienlukua mm. sillä, että “synnyinseutunsa ulkopuolella asuvista ihmisistä on hauska kuulla, mitä heidän kotiseutujensa lehdet kirjoittavat”. Nykyään kuitenkin lähes jokainen aviisi julkaisee tärkeimmät uutisensa omalla sivustollaan niitä varten, jotka eivät halua lehteä tilata. Viimemainittukin on Suomessa edelleen mahdollista, vaikka yhä harvempi niin tekee.

Mitä taas tulee uutisten kuvaköhyyteen, niin

  

Olin itse mukana tekemässä paikallisradiota silloin, kun toiminta alkoi ja tekijöiden keskuudessa vallitsi luja usko uuden median yhteisöllisyyttä ja paikkakuntalaisten yhteishenkeä lisäävään vaikutukseen. Vaikka toimintaa pyöritettiin minimaalisin resurssein, niin kunnia-asiana pidettiin sitä, että paikalliset uutiset hankittiin ja toimitettiin itse. Niitä ei otettu paikallisista sanomalehdistä. Myönnän, että tästä historiasta osittain johtuu se, miksi tökkii vastaan katsella aamu-tv:n toimittajia pläräämässä ja lukemassa ääneen aamun lehtiä. Eikä kuvaakaan toki ole unohdettu: Joku on keksinyt, että laitetaan tv -kamera zoomaamaan toimittajan lukemaan lehtiartikkeliin kuuluvaa kuvaa katsojien iloksi. Siinä mallia uutiskuvan käytöstä ála Yle. Kaikkein oudoimmalta tuntuisi ajatus, ettei kukaan toimituksesta olisi koskaan tullut ajatelleeksi, miltä tämä näyttää medioiden keskinäisen kilpailuhygienian pelisääntöjen näkökulmasta. Ylehän päätti äskettäin lopettaa sanomalehtien omistaman Suomen Tietotoimiston (STT) uutispalvelujen ostamisen. Nythän näyttää siltä, että palvelua käytetään edelleen, mutta ilmaiseksi ja vain hieman modifioidusti.Irrotellaanpa hieman!Jos kuvatunkaltaista kilpailevan median hyväksikäyttöä voidaan Ylessä surutta käyttää, niin miksei astella samaa tietä loppuun saakka. Otetaan toimittajille nettipääte pöydälle, josta voidaan etsiä ja lukea ääneen verkosta mielenkiintoisilta vaikuttavia sattumuksia ja tapahtumia. Samoin voidaan toki uutisetkin hoitaa. Tai sitten avataan studion pöydällä oleva radiovastaanotin ja annetaan vaikkapa Novan,  957:n tai jonkin muun radioaseman uutislukijan hoitaa uutiset. Toimittaja pitelee mikrofonia kaiuttimen edessä. Paitsi että Ylen teknisten edustaja ei tätä tietenkään sallisi, pitelijän täytyisi olla heidän porukkaansa. Ja TV-vastaanottimiahan Ylessä piisaa. Laitetaan pari studion nurkkaan, toinen BBC:n ja toinen CNN:n kanavalle. Aina välillä siinä vaiheessa, kun toimittaja muutoin toteaisi jotenkin, että ”tässä välissä ennen studiovieraan saapumista voidaankin vilkaista, mitä Kainuun Sanomat kirjoittaa ”Etelän mediasta” , hän voisikin sanoa, että ”hei nyt tuolla CNN:ssä näyttä olevan menossa mielenkiintoista kuvaa jostakin hässäkästä, zoomataankin hetkeksi sinne”. Näin kuluisi aamu rattoisasti viimeisen päälle viritetyn uutisaineksen jatkojalostuksen merkeissä. Ja sehän olisi vielä kestävän kehityksen mukaista informaation uusiokäyttöä.Vakavasti puhuttuna Ylen tulisi nostaa liikkuva kuva sille kuuluvaan asemaan vahvana tiedon välittämisen välineenä. Ellette siellä muuta keksi, niin kootkaa kaikki uutis- ja ajankohtaistoimitusten osaavat kuvaajat koulutusseminaarin, jossa annetaan tehtäväksi tehdä kuvallisia uutistarinoita ilman ainuttakaan puhuttua tai kirjoitettua sanaa. Olen varma, että näitä tuotoksia kelpaisi näyttää katsojille. Ja niitä, joita ei katsojille voisi näyttää, voisi sitten katsella myöhemmin omassa porukassa talon pikkujouluissa…

Keskustelu presidentin valtaoikeuksien vähentämisestä tai jopa poistamisesta on tähän saakka käsitellyt aihetta yksinomaan ulkopolitiikan hoitamisen käytännön järjestelyjen näkökulmasta. Puheenvuoroissa ovat vilahdelleet käsitteet ”kahden lautasen politiikka” , ”yhteistyössä hallituksen kanssa”, sekä kysymys siitä kenelle presidentti on toimistaan vastuussa. Vähemmän sen sijaan on käsitelty sitä, paljonko äänestäjien valta vähenee ulkopolitiikan suunnasta päättämisen osalta, jos presidentin valtaa siirretään hallitukselle (= pää- ja ulkoministerille).
Mikäli eduskuntavaalien menettelytapaan ei mahdollisen presidentin valtaoikeuksien vähentämisen yhteydessä tehdä muutoksia, tulee kansalaisilta vähenevä valta ulkopolitiikan suhteen siirtymään puolueorganisaatioille. Tämä on luonnollisesti puolueiden tiedossa, mutta siitä ei sattuneesta syystä haluta puhua. Suomalaiseen parlamentarismiin on kehittynyt tapa, joka lähes automaattisesti tekee eduskuntavaalit voittaneen suurimman puolueen puheenjohtajasta pääministerin. Ulkopoliittisen vallan uudelleenjaon seurauksena pääministeri edustaisi käytännössä maan ylintä aloite- ja  toimeenpanovaltaa ulkopolitiikassa.  Puolueiden puheenjohtajat valitaan puoluekokouksissa, joihin osallistuu puolueesta riippuen muutama sata ihmistä. Poliittisten puolueiden maksavia jäseniä suomalaisista on ehkä prosentin verran. Siinä prosentissa olisi sitten demokratian toteutuma koko karuudessaan, mitä tulee ulkopolitiikan suunnanmäärittelyyn. Melko nirkoosta, sanoisin.
Puheet siitä, että parlamentarismin mekanismit takaisivat kuitenkin asioiden järkevän hoitamisen sekä demokratian toteutumisen ulkopolitiikassa, voidaan jättää omaan arvoonsa. Kriisiaikoina toteutuu erityisen hyvin vanha sanonta siitä, milloin ja missä tyhmyys tiivistyy. Muistelkaamme vaikkapa pankkikriisiä.
Minusta nykyinen kaksinapainen ulkopoliittinen vastuunjako, jossa presidentti saa valtakirjansa suoraan kansalta on erittäin hyvä. Jos kuitenkin presidentin valtaoikeudet siirretään pääministerille ilman että äänestäjille annetaan mahdollisuutta äänestää pääministerin henkilöstä, voidaan yksiselitteisesti todeta demokratian heikkenevän Suomessa. Sekö tässä on ajatuksenakin? Kansa kun ei joidenkin mielestä ymmärrä omaa parastaan, vaikka sitä kuinka koetettaisiin sille selittää. 

Helsingin Sanomat jatkaa “valta pois presidentiltä” -kampanjaansa. Olli Kivisen kolumni “Koska me uskallamme?” (100608) on jo kolmas samansisältöinen kannanotto lehden pääkirjoitussivulla (edelliset olivat 22.5 ja 31.5). Voisiko joku Hesarista kertoa, mikä motiivi lehdellä tässä on? Kyseessähän on selkeä kampanja.
Kivisen mukaan keskeinen kysymys on: Joko me suomalaiset olemme kypsyneet ottamaan vallan kokonaan itsellemme valitsemamme eduskunnan kautta?
Ikäänkuin kysymys olisi vain jonkinlaisesta suomalaisen demokratian puberteetti-iän (yleiset syyt, suomettuminen, maan tapa jne) jälkeisestä irtioton tarpeesta. Voi olla osittain näinkin.
Mutta mistä nyt sitten johtuu se, että suomalaisten enemmistö ei presidentin valtaan halua kajota? Päinvastoin kuin puolueet ja Hesari. En usko Kivisen markkinoimaan “hyvä kuningas/pahat voudit” -teoriaan alkuunkaan.
Minusta syy on tämä: Suoraan presidenttiä äänestäessään kansalainen kokee käyttävänsä äänivaltaansa juuri niinkuin demokratiassa kuuluukin. Hän ilmaisee luottamuksensa ja antaa valtakirjansa suoraan tietylle henkilölle, ei välikädelle. Meidän edustuksellinen demokratiamme, tämä parlamentarismi, ei ole toistaiseksi vakuuttanut suomalaisia siitä, että eduskuntavaaleissa annetulla äänellä olisi sama status.
Presidentiltä riisuttu valta siirtyy käytännössä pääministerille, joka on vastuussa eduskunnalle. (Joka on vastuussa äänestäjille, jotka ovat vastuussa loppujen lopuksi ihan kaikesta, verokertymästä alkaen).  Mutta voiko äänestäjä vaikuttaa siihen, kenestä tulee pääministeri? Ei voi. Se päätetään aivan muissa foorumeissa. Meillä on esimerkiksi juuri nyt pääministeri, jonka titteliin media (kansa?) on liittänyt etuliitteen “sattuma”. Lottodemokratiaako siis? Lähihistoriassa Suomessa on ollut myös pääministereitä, jotka eivät ole olleet edes kansanedustajia.
Mikäli presidentin valtaa säädetään pääministerin hyväksi, on kansalaisten saatava oikeus äänestää pääministerin henkilöstä! Tämä on mielestäni se keskeinen kysymys, joka on ratkaistava, mikäli presidentin valtaan kajotaan.

“Presidentiltä on riisuttava kaikki ulkopoliittinen valta” kuuluu vieraskynäilijän, valtio-opin professori Tapio Raunion kirjoittaman artikkelin otsikko Hesarissa 31.5.2008.
Tämä on jo toinen kerta viikon sisällä, kun Hesari julkaisee pääkirjoitussivullaan presidentin vallan kaventamista puoltavan kolumnin. Lehden oma pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen kirjoitti samansisältöisesti “Merkintöjä” -palstalla 22.5.
Olisi todella mukava tietää, mitä motiiveja itseään “poliittisesti riippumattomaksi” kutsuvalla lehdellä tässä asiassa on. Hesari ei ole ko. kysymyksessä riippumattomuutta nähnytkään.
Mielestäni presidentin vallan kaventaminen on (ainakin) kaksitahoinen kysymys.

Suomen korkeimman päätöksenteon reivaaminen parlamentaariseen suuntaan on periaatteessa OK. Ajatellaanpa vaikkapa sitä mahdollisuutta, että meidän vaalijärjestelmästämme voisi putkahtaa presidentiksi G.W.Bushin älyllä, viisaudella ja arvoilla varustettu pressa. Ketään meistä ei naurattaisi.  Johtopäätös: Vähentäkää pressan valtaa!
On ilmeistä, että (ulkopoliittisen) vallan siirtäminen presidentiltä hallitukselle kiihottaa poliittisia puolueita suunnattomasti. Näin lisääntyvä eduskunnan ja hallituksen valta aiheuttaa ministeri- ja valiokuntakandidaattien keskuudessa vallan voimakkaita viboja.
Jostakin kumman syystä puolueet eivät kuitenkaan tule (ujouttaanko?) yleensä koskaan maininneeksi, että niille jäsenmaksua maksavia jäseniä on koko Suomen aikuisväestöstä vain vajaa prosentti.  Ja ainoastaan maksavilla jäsenillä on edes teoreettinen mahdollisuus vaikuttaa ministerivalintoihin ja olla jakamassa valiokuntapaikkoja . Minusta tässä on ammoittava demokratiavaje.
Presidentin valtaa ei pitäisi sorkkia ainakaan ennenkuin on varmistettu sellainen vaalikäytäntö, joka takaa äänestäjälle suoran vaikuttamisen mahdollisuuden myös maan korkeinta poliittista valtaa käyttävän henkilön valinnassa.
Kansahan ei nyt voi äänestää pääministeriä, jolle presidentiltä riisuttava valta pääasiassa siirtyisi. Pääministeriksi nousee yleensä vaalit voittaneen suurimman puolueen puheenjohtaja. Ja hänet taas on valittu tehtäväänsä puoluekokouksessa ehkä sadalla, ehkä parilla sadalla äänellä. Kaikkia äänivaltaisia suomalaisia ajatellen siitä valinnasta on demokratia kaukana.