Reijo Liinamaa

Yhä suuremmalle osalle äänestäjistä tuottaa vaikeuksia erottaa fiktio ja fakta toisistaan. Eikä ihme, usein se näkyy tuottavan vaikeuksia median ammattilaisillekin. Itseään muita fiksumpana pitävälle väelle Kokoomuksen mediatemppu (duunarilook) oli hauska, vaaleja piristänyt markkinointikikka, joka osattiin laittaa sille kuuluvalle paikalleen. Mutta käsi sydämelle:
Yhä kasvavalle osalle äänestäjistä tämä ja vastaavat temput menevät täydestä. Ammattilaisten apua aatteidensa markkinoinnissa käyttivät toki muutkin, myös SDP, eikä suuntaus näytä olevan ainakaan vähenemään päin.

Kansalaisten enemmistön käsitykset mm. käsitteistä “demokratia”, “oppositio” tai “parlamentarismi” hapertuvat, ja liian monelle tämä kehitys näyttää olevan yhdentekevää.
Mikäli muut puolueet Suomessa seuraavat Kokoomuksen ja SDP:n esimerkkiä,  kampanjointi siirtyy pian kokonaan mainostoimistoille. Keskustan vaalitappion yksi selitysmalli nimittäin on valtakunnallisen imagokampanjan puuttuminen kampanjarepertoaarista…. Mikäli mainostoimistovetoisesta kampanjoinnista tulee sääntö, vaaleja tullaan meilläkin käymään jenkkityyliin lyhyillä iskulauseilla ilman yritystäkään syvempään keskusteluun. Pelkästään tällaisen kuvitteleminen puistattaa.

Ainoa lääke tietämättömyys -bakteerin leviämiseen on yhteiskunnan toimintaan liittyvien lainalaisuuksien opetuksen lisääminen koulussa ja - huomio huomio - mediassa!

USA:ssa paljastui uusnatsien suunnitelma Barack Obaman murhaamiseksi. Valitettavasti paljastuminen johtuu vain tekijöidensä amatööriydestä. USA:ssa on voimia, jotka kokevat taloudellisten intressiensä olevan uhattuina Bushia sovittelevamman kantansa ilmaisseen, mielipidemittausten johdossa toistaiseksi keikkuvan presidentittiehdokkaan johdosta. Näille Obaman henkeä uhkaaville tahoille hänen ihonvärinsä ja puoluetaustansa ovat sivuseikka.  Murha tai sen yritys tullaan kuitenkin naamioimaan niin, että sen motiivi näyttäisi liittyvän niihin.
USA:n virallinen puolustusbudetti on yli 623 tuhatta miljardia dollaria vuodessa, eli enemmäin kuin kaikkien maailman muiden maiden sotilasmenot yhteensä. Sen päälle tulevat käynnissä olevien sotien (Afganistan, Irak, ns. sota terrorismia vastaan) kustannukset, joita virallisessa budjetissa ei suoraan haluta näyttää.  Todelliset sotilasmenot ylittävät siten vuodessa täysin käsittämättömät biljoona dollaria ( = ykkönen + 12 nollaa).
Ne aseteollisuutta lähellä olevat tahot, jotka keräävät taloudelliset voitot tuosta varustelusta, eivät tule sietämään sitä riskiä, jonka Barack Obama rauhaa kannattavilla ja meneillään olevien sotien lopettamista puoltavilla mielipiteillään muodostaa.
Viimeistään nyt G.W.Bushin toisen kauden loppuaikoina on maailmalle tullut täysin selväksi se, miten täydellisesti valtion päämies USA:ssa on aseteollisuuteen liittyvien teollisuuspiirien talutusnuorassa. Presidentin suopeus on tälle joukolle elinehto.

Siksi, pahaa pelkään, maailma joutuu vielä järkyttyneenä seuraamaan raportointia veriteosta, jossa amerikkalainen mustaihoinen presidenttiehdokas (tai presidentti) haavoittuu tai saa surmansa epäselvissä olosuhteissa. Medialle tullaan esittämään rasismiin, terrorismiin ja poliittiisiin ääriliikkeisiin kytkeytyviä motiiveja.
Vaikka en millään toivoisi olevani tässä näkemyksessäni oikeassa, pelkään kuitenkin olevani.

Jari Ehrnroothin kirjoitus Hesarin vieraskynäilijänä la 25.10. kiteyttää erinomaisesti ne viharikosten syntymekanismin ydinkohdat, joista Suomessa juuri nyt pitäisi keskustella. Asia kietytyy seuraavassa kappalessa:
“Suomalaisen yhteiskunnan ja tietoyhteiskunnan haaste onkin siinä, että se vannoo yhteisöllisyyden ja varhaisen puuttumisen nimiin, mutta nojaa sellaiseen yksityisyyden kunnioitukseen, joka ei katso päin ja tule lähelle, vaan kääntää selkänsä ja antaa tilaa.”

Minusta Suomessa tarvittaisiin laajamittainen valtakunnallinen kampanja, jonka sanoma olisi se, että kenelläkään ei ole oikeutta olla kohteliaisuussyistä noteeraamatta Ehrnroothin kuvaamia arkielämässä kohtaamiamme vihaa, katkeruttaa ja kostonhalua synnyttäviä käyttäytymismalleja. Kuin vieraskynän piirtämänä pisteenä iin päälle saman päivän Hesari kertoi Oulun perhesurmaan liittyen, että surmattu äiti oli puhunut työtovereilleen miehensä uhanneen tappaa perheensä sekä itsensä. Työtoverit eivät kertoneet äidin puheista kenellekään.Siis: Puutu, välitä ja sano mitä ajattelet! Vaikka ainakin aluksi tulisikin lunta tupaan.

Yle jäi kiinni STT:n uutisien luvattomasta käytöstä. Ylehän luopui ko. uutispalvelun käytöstä jokin aika sitten säästösyistä. Tieto palvelusta luopumisesta ei nähtävästi ole tavoittanut kaikkia maan suurimman uutistoimituksen toimittajia…

Ylen antamien tietojen mukaan talossa työskentelee 3200 ihmistä. Tällä porukalla luulisi uutishankinnan onnistuvan ilman luvatonta lainailuakin. Onko vika ohjeistuksessa, valvonnan puutteessa vai toimintakulttuurissa? Veikkaan viimemainittua. Olen usein ihmitellyt Ylen Aamuteeveen sanomalehtien lukemista. Tätä outoa tapaa on perusteltu mm. sillä, että ihmiset näin tietävät, mitä kotiseudulla tapahtuu!! Ikäänkuin lehtiä ei enää voisi tilata kotiinsa tai ikäänkuin yksikään lehti ei olisi verkossa… . Sitä miettii usein, että missähän jamassa suomalainen journalismi ylipäätään oisi ilman Sanomatalon toimittajakoulutusta. Näyttää siltä, että kaikkien maamme yliopistojen tiedotusopillisissa tiedekunissa käsitteet “toimituksellinen perustyö” ja “oma uutishankinta” ovat täysin tuntemattomia, että suuri osa toimittajakuntaa käsittäisi uutihankinnan vain olemassaolevan tiedon uudelleenmuokkaamiseksi, pahimmillaan pelkäksi copypeistaamiseksi. Jos jossakin, niin YLEssä luulisi syntyneen jonkinlainen ammattisisältö käsitteelle “tv-journalismi”, siis se, jonka oleellinen osa on liikkuva kuva. Valitettavan usein uutis- ja ajankohtaisohjelmat ovat tylsiä arkistopätkien ja puhuvien päiden koosteita. Joten Niilo Tarvajärveä mukaillen: YLÖS, ULOS JA UUTISIA HANKKIMAAN!!

Kuka Suomessa nykyään arvioi mediaväen työn jälkeä, moraalia ja vaikuttimia? Ei ainakaan kolleega, joka ei tunnetusti kaverin silmää noki. Vaikka meillä Suomessa on yleisesti ottaen toimintamoraaliltaan terve lehdistö, niin siitä huolimatta silmään pistää tämä:

Osa toimittajista ottaa itselleen kenenkään pyytämättä eräänlaisen ihmisarvioinnin ylituomarin roolin. 

Erityisen usein näin käy urheilun ja politiikan toimittajien kanssa. Jokainen urheilusivuja lukeva näkee, miten erinomaisen viisaita urheilutoimittajat ovat silloin, kun esim. maajoukkueiden valmentajia tai pelaajia valitaan. He antavat ihan ilmaiseksi hippusia omasta ylivertaisesta viisaudestaan lukijoiden ja päättäjien käyttöön ja kertovat keitä eri paikoille tulisi valita. Ja he tietävät aina ensimmäisenä, ketkä liigavalmentajat juuri nyt ovat liipaisimella huonosti menneiden pelien takia. Eivätkä he ujostele informoida loparilistastaan suoraan asianomaista valmentajaa. Toimintamalli on tämä: Ensin kirjoitetaan juttu lehteen, jossa uumoillaan tietyn valmentajan pallin huojuvan. Seuraavana päivänä asiaa tiedustellaan asianomaiselta itseltään ja muotoillaan että “lehdissä on kirjoitettu mahdollisista potkuistanne, miten kommentoitte”?

Politiikan puolella jotkut toimittajat käyttäytyvät avoimesti kuin olisivat Idols -tuomareita. Jotkut keskittyvät kirjoittamaan lähes pelkästään siitä, mitä muut kirjoittavat. Politiikan toimijoille jaetaan tyyli-, karisma- jne. pisteitä. Sitaatteja Antti Miettisen jutusta HS:n  taloussivuilla (151008) brittien pääministeri Gordon Brownista:  

• “…kun hän astuu sisään …ollaan edelleen tukevasti karismavapaalla vyöhykkeellä”
• Nyt maailman lehdissä häntä kutsutaan supersankariksi…
• Brown haluaa -ei enempää eikä vähempää- uudistaa mailman talousjärjestelmän.
• …kriisin keskellä ei kaivata kansanvillitsijää vaan talousgurua…sellainen Brownista näyttää ulkomaalaisten (toimittajien) silmissä tulleen.
• …toimittaja toisensa jälkeen kysyy, miltä tuntuu olla sankari. 

Sinänsä hauskasti kirjoitetussa talousjutussaan toimittaja tulee useaan otteeseen viitanneeksi siihen, miten muu mediaväki herra Browniin suhtautuu. Ja näinhän mediaväki laittaa politiikan toimijoita omiin lokeroihinsa, joista heidän on turha yrittää rimpuilla pois. Kerran karismavapaaksi tai muuten luonnevikaiseksi luonnehdittu ei leimastaan pääse vaikka päällään seisoisi. (median värittömäksi luonnehtima Antti Kalliomäki  totesi aikoinaan “jos seisoisin päälläni, todettaisiin vain, että katsokaa miten värittömästi hän seisoo päällään”. Onko journalisteilla tässä besserwisser -maniassaan muuta motiivia kuin vain viihdyttää itseään ja kolleegoitaan? Ehkä ei. He tulevat näin kuitenkin tahtomattaan markkinoineeksi ajatusta, että tärkeää ei ole se, mitä konkreettisesti teet tai miten asiat oikeasti ovat. Vain se on tärkeää, miltä asiat saadaan näyttämään. 

Ja näinhän ei oikeassa elämässä ole. 

Tutkiminen paljasti, että kolme neljästä suomalaisesta ei tiedä mitä puolueita maan hallituksessa tai oppositiossa on. Eikä välttämättä edes sitä, mitä oppositio demokratiassa tarkoittaa. Puolueita ei myöskään osata sijoittaa millekään ideologiselle asteikolle sen mukaan, millaisia arvoja se edustaa. Tämän pitäisi hieman huolestuttaa demokratian tilasta kiinnostuneita. Poliittinen tietämättömyys/kiinnostumattomuus johtaa demokraattisen järjestelmän rapautumiseen ja vähitellen myös lisääntyvään veronmaksumoraalin heikentymiseen. Kansan tietämättömyys on huomattu ainakin Kokoomuksen imagokanpanjoita työstävässä mainostoimistossa. Moni Suomen poliittista historiaa tunteva saattaa huvittua havainnosta, että Kari Suomalaisen puolueelle antamat tunnukset kypärä, ase ja liperit on korvattu duunarirekvisiitalla. Myös muiden puolueiden todellisia arvoja kuvaavat selkeät argumentit loistavat poissaolollaan.  Ja sitten ihmetellään, miksi poliittinen kiinnostus vähenee. Ei kannattaisi ihmetellä.Suomen koululaitosta on viime aikoina sekä kiitetty (Pisa) että haukuttu (kouluampumiset). Viimeksi professori Lea Pulkkinen halusi laittaa koko opetussuunnitelman uusiksi niin, että johtotähdeksi otettaisiin oppilaiden henkinen hyvinvointi ja yhteisöllisyys. Keinoina olisi mm. oppilaslähtöinen koulutyön suunnittelu ja selkeä satsaus taito- ja taide-aineisiin. Yhteisöllisyyden käsitteen opettamiseen sisältyy luonnollisena osana yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeys ja menetelmät. Näin voitaisiin hieman pidemmällä tähtäimellä pitää huolta siitä, että tulevat sukupolvet pitävät demokraattista vaikuttamista kansalaisvelvollisuutena.Veronmaksajien on otettava itselleen se valta, mikä heille kuuluu. Se määrää, joka maksaa. Tämän määräysvallan käytössä äänestäminen on minimivaatimus. Se olisi saatava iskostettua jokaisen suomalaisen kalloon.