Reijo Liinamaa

Ex-pääministeri ja ex-ex journalisti Paavo Lipponen arvostelee “nykyjournalismia” Journalistissa 6.11 (toimittajien ammattiliiton lehti) näin:

”Toimittajat eivät enää ole vallan vahtikoiria, jotka kaivavat uutisia vallanpitäjien, siis nimenomaan hallituksen käytäviltä. Pääasia näyttää olevan toimittajan omien kommenttien ja kuvan saaminen lehteen. Tulos on löysää tekstiä ja ylimielistä politiikan ja poliitikkojen pilkkaa”.

Lipponen katsoo vielä Turun Sanomissa (7.11), että Yle ja Helsingin Sanomat suhtautuivat Timo Soiniin ja hänen puolueensa ehdokkaisiin kuntavaaleissa myötäsukaisesti ja tulivat näin vaikuttaneeksi vaalien tulokseen.

Journalismin löystymiselle on monia syitä. Perinteinen toimituksellinen perusduuni ei näytä enää riittävän haasteeksi suurelle osalle toimittajia. Kun samaan aikaan tarjolla olevan “valmiin” tiedon määrä mediaympäristössä on massiivinen, syntyy laiskemmalle helposti kiusaus käyttää Vilenin tapaan copypeistausta. Myös mielipiteissään.

Valtamedian halu politikointiin on luku sinänsä. Esim. Sanoma Oy:n missio on presidentin valtaoikeuksien vähentäminen, ja tätä tavoitetta tukeva uutispainotus. Jokseenkin erikoista itseään riippumattomaksi kutsuvalta lehdeltä.

Ja YLE toimii tässä sopassa omilla säännöillään. Äskettäin Yle jäi kiinni suomalaisten sanomalehtien omistaman STT:n uutispalvelun luvattomasta käytöstä. Samaan aikaa Ylen Aamuteeveen toimittajat istuksivat tyytyväisen näköisina sohvillaan lukemassa ääneen aamun sanomalehtiä. Vaikutelma on sama, kuin jos Jorma Ollila vastaisi kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa kännykkäänsä, ja kaikki huomaisivat merkin olevan Sony Ericcson… .

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kirjoittaa kolumnissaan 16.11.2008 presidentin valtaoikeuksien vähentämisestä myönteiseen sävyyn. Hesari on kampanjoinut pääkirjoitussivuillaan tähän suuntaan jo pitkään. Minulle ei ole selvinnyt, miksi lehti on tämän linjan ottanut. Kenties joku vaivautuu sen kertomaan?
Virkkusen mukaan suuret puolueet ovat ilmaisseet olevansa “aiempaa valmiimpia” presidentin jäljelläolevan vallan siirtämiseen hallitukselle.

Sen paremmin Hesari kuin “suuret puolueetkaan” eivät ole sanallakaan kajonneet koko prosessin ytimeen: Kansalaisilta aiotaan ottaa pois suora äänestysoikeus sen henkilön valitsemiseksi, joka johtaa Suomen ulkopolitiikkaa ja toimii mm. puolustusvoimien ylipäällikönä.
Demokratian toteutumisen kannalta oleellista ei siis ole se, katetaanko EU -pöytiin yksi, kaksi vai kolme lautasta, vaan se kuka valitsee vallanpitäjät.

Yleisesti ajatellaan, että presidentiltä pois otettava valta siirtyisi pääministerille. Pääministeriksi valiintuu Suomessa vaalit voittaneen suurimman puolueen puheenjohtaja. Pääministerin valitseekin siten  käytännössä puoluekokous valitessaan itselleen puheenjohtajan. Tosin nykyinen pääministeri kohosi asemaansa demokratian näkökulmasta vieläkin kauempaa, eli varapuheenjohtajan paikalta!

Moniko suomalainen sitten kuuluu johonkin puolueeseen maksavana jäsenenä, mikä oikeuttaa osallistumaan puheenjohtajan valintaprosessiin? Oikea vastaus on: Vajaa prosentti!  Sanoisin, että tästä on demokratia kaukana.

Onko ymmärrettävä niin, että “suuret puolueet” (ja Hesari?) ovat suunnitteilla olevasta kansan suoran vaikutusvallan vähentymisestä täysin tietoisia, ja siksi vaikenevat siitä?

Christoffer Taxell’in työryhmällä on edessään visainen tehtävä. Suunta kohti lisääntyvää parlamentarismia on periaatteessa oikea. Ajatellaanpa vaikka sitä, että USA:n vaalijärjestelmä on 50 vuoden aikana ehtinyt siivilöidä maailman suurinta valtaa käyttävän presidentin paikalle yhden puolirikollisen (Richard Nixon), yhden Hollywood -näyttelijän (Ronald Reagan) ja sitten tämän nykyisen älyn jättiläisen. Parlamentaarisen vastuun näkökulmasta asia ei siis meilläkään ole yhdentekevä.

Uudistus on kuitenkin osattava tehdä niin, että kansalaisilla säilyy todellinen (=suora) vaikutusvalta maan korkeinta ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa käyttävän henkilön valinnassa. Olkoon tämä henkilö virka-asemaltaan sitten presidentti tai pääministeri.

Sitäpaitsi kaikki junat pysähtyvät joskus, myös parlamentarismijuna. Yskiminen alkaa viimeistään silloin, kun äänestysprosentti alittaa 50 %.