Reijo Liinamaa

Sanon heti alkuun, että palestiinalaisten sotimismetodit ansaitsevat kaiken sen halveksunnan, mikä niihin kohdistetaan. Ulkopuoliselle tarkkaijalle piirtyy kuva, jossa kiiluvasilmäinen, hyvinsyönyt, partasuinen, uskovaiseksi naamioitunut islaminuskoa häpäisevä kansankiihottaja istuu turvassa bunkkerissaan laatimassa julistuksiaan itsemurhakandidaattien rekrytoimiseksi ja vihollisten umpimähkäisen tappamisen kiihdyttämiseksi. Mediakursseja käyneet adjutantit lähettelevät youtubeen tämän taisteluja tarkasti karttavan “johtajan” päämääriä palvelevia videopätkiä.

Samaan aikaan varsinaiset “taistelijat” piilottelevat lähisukulaistensa kodeissa, kirkoissa, sairaaloissa, kouluissa ja muissa paikoissa, joissa nk. Geneven sopimusten mukainen sodankäynti (myönnän, karmiva termi) on mahdottomuus. Sieltä käsin käydään laukaisemassa umpimähkäisesti länsimaisella avustusrahalla ostettuja, kansainvälisten kuolemankauppiaiden ystävällisesti toimittamia raketteja kohti israelilaisia kyliä ja kaupunkeja. Ja aina kun kameroita näkyy, ponnahtaa raunioista esille haavoittunutta lasta hiuksiaan repien kantava palestiinalainen ja joukko voitonmerkkejä tekeviä, tuliteriä konepistoolejaan ilmaan laukovia hämmästyttävän nuoria “sotilaita”. Syvästi tietoisena siitä, että täysin viattomia naisia ja lapsia oikeasti kuolee, väitän, että median pyörittämisen palestiinalaiset osaavat erinomaisesti. Ja uskallan vielä kyynisesti epäillä, että itse media on, off the record, kiitollinen näin saamastaan myyvästä, raflaavasta materiaalista.

Vaikka vakaina uskovaisina itseään pitävien israelilaisten tappamistoiminta tehokkaampaa ja täsmällisempää onkin, niin ei sillekään erityisiä inhimillisyyspisteitä kerry. Siinä missä Beetlehemissä syntyneen puusepän pojan, erään Jeesuksen sanotaan Uudessa Testamentissa pyytäneen kääntämään poskelle lyöjälle toisenkin posken läiskittäväksi, soveltavat nämä vanhurskaat israelilaiset mieluummiin Vanhasta Testamentistakin löytyvää, nk. Hammurabin lakien mukaista oikeuskäsitystä. Tosin sadalla kerrottuna: Sata silmää silmästä, sata hammasta hampaasta!

Surullista on se, että koska konflikti on niin vanha, niin argumentteja puolesta ja vastaan voidaan kummankin osapuolen tekemisistä poimia kuin sirpaleita osuman saaneesta viattomasta siviilistä.  Siksi kompromissi on ainoa mahdollisuus. Käsitys siitä, siitä onko sellaiselle maaperää vaihtelee osapuolten kesken sen mukaan, millaiselta omien sotatoimien menestys kulloinkin näyttää. Siviilien kärsimykset eivät oikeasti näytä kiinnostavan kumpaakaan.

Hesari käsittelee pääkirjoituksessaan 2.1.2009 presidentin uudenvuoden puheen pohjalta johtajuuden ja arvojohtajuuden suhdettä yleisesti ja istuvan presidentin kohdalla erityisesti.
Lehti kirjoittaa mm:
“Presidentin asemasta ja valtaoikeuksista käytävässä keskustelussa asetetaan usein vastakkain käsitteet valtaa käyttävä johtaja ja arvojohtaja. Arvojohtajasta puhutaan herkästi valitettavan vähättelevään sävyyn, sillä demokratiassa tarvitaan arvojohtajuutta.”

Tarkentaisin Hesarin väitettä: Arvojohtajasta ilman valtaa saatetaan puhua vähättelevään sävyyn, tuskin muuten. Pitäisikin kysyä, että mikä johtaja se paljas “arvojohtaja” oikein olisi? Missä valtion, kunnan tai yksityisen sektorin instanssissa meillä voisi olla johtaja, jolla ei olisi konkreettista valtaa, mutta jolta odotettaisiin “arvojohtamista”. Siis sellaista, joka kertoisi meille, mikä olisi inhimillisesti, moraalisesti ja yhteiskunnallisesti oikein ja mikä väärin. Muutoin en ko. johtajuuden sisältöä oikein ymmärrä.

Jos tällaisesta johtajuudesta on kysymys, niin eikös meillä ole heitä jo kirkko väärällään! Se, ovatko piispat, kirkkoherrat ja papit tätä johtajuutta itselleen ottaneet, onkin sitten kokonaan toinen asia. Minusta he todellisen arvojohtamisen asemesta pikemminkin lymyävät sakramenttiensa takana.

Olen pääkirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että presidentti Halonen olisi virkansa puitteissa voinut olla suulaampikin arvojohtaja ulkopoliittisen johtajuutensa alueella. Siis sen, missä hänellä vielä on oikeata valtaakin. Meillä Suomessa ei ole montaakaan kansainvälisen tason poliitikkoa, joiden muistettaisiin sanoneen jostakin maailmanpoliittisesta tapahtumasta selkeästi, että “tämä on väärin”. Ja jos joku niin sanoisi, niin siitäkös media riemastuisi. Kuten  riemastui siitäkin, että tämä samainen presidentti Halonen uskalsi ensimmäisellä kaudellaan ääneen sanoa USA:n hyökättyä Irakiin, että invaasio on YK:n asiaan liittyvän päätöksen puuttuessa laiton. Toisella kaudellaan Halonen ei jostakin syystä tämänkaltaisia avauksia tehnyt. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, miksi ei ole.

Suomen presidentin dilemma siis on:  Ottaa kantaa tai on ottamatta kantaa, turpiin tulee jostakin suunnasta. Ei ole helppo pesti, ei.