Reijo Liinamaa

Pekka Mäkelä kirjoitti 13.12.2008 Hesarissa markkinatalouden ja kuluttajan välisen vuorovaikutussuhteen mekanismeista. Mäkelä havaitsi monien muiden tavoin, että kuluttajalla olisi aihetta itsekritiikiin.  Mutta vaikka tämä täysin totta onkin, niin onko kuluttajalla siihen halua?
Enemmistö meistä ei taida kulutustottumuksiaan muuttaa muuten, kuin pakon edessä. Ja vaikka ihmislajin säilymisen näkökulmasta ekologisen ”pakon” olemassaolo alkaa jo olla näkyvissä, niin tämä individualistinen kuluttajanäkökulma uhkaa tehdä tuon pakon merkityksen tyhjäksi.

Siinä, ja täsmälleen siinä onkin yksi koko markkinatalouden toimintamallin suurimmista paradokseista: Kuluttajan tulee uskoa itsensä mainostoimistojen avustuksella omien kulutustottumustensa luomine persoonallisuuspiirteineen uniikiksi yksilöksi, jonka tarpeet, kokemukset ja elämä ovat ainutlaatuisia ihmiskunnassa. Markkinatalous puolestaan toimii tehokkaasti vain massatuotannon periaatteilla. Sen avulla tuotteiden hinnat voidaan saada niin alas, että kuluttajien tarpeet voidaan tyydyttää. Mainonnan yksi päätehtävä onkin yrittää kaikin keinoin varjella kuluttajaa siltä tiedolta, että hänen kanssaan samanlaisia ”yksilöllistäviä” tuotteita käyttävät miljoonat muutkin ihmiset… .

Nykyinen yltiöindividualistinen ajattelutapa ei näytä yltävän oman elämämme mittaa pidemmälle.  Vaikka siis vilpitöntä huolta ilmastomuutoksen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen kuilun kasvamisen, eri syistä yhteiskunnasta syrjäytyneiden määrän lisääntymisen jne. vuoksi tuntisimmekin, niin ajattelemmeko sittenkin: Ei se kaikki ehdi vielä minun elinaikanani minun elämäni laatuun vaikuttaa?

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen arvostelee (HS140209 “Yle pullistelee omien rajojensa ylitse”) Ylen laajenemispyrkimyksiä ja syyttää sitä  “julkinen palvelu” -käsitteen liian väljästä tulinnasta. Kun heti perään seuraavana päivänä (150209) pääkirjoitussivulla tarjotaan palstatilaa Euroopan Kustantajien Liiton (EPC) puheenjohtajalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aiheeseen liittyen, voidaan jo puhua euroopanlaajuisesta offensiivista. Balsemãon viesti on, että eurooppalaisille yleisradioille maksettavia valtiontukia on vähennettävä, koska se vääristää kilpailua.

Närää Suomessa on aiheuttanut se, että Yle tehokkaasti ja kaukonäköisesti aloitti internetin hyödyntämisen kaikessa toiminnassaan. Sen seurauksena kaikki suomalaiset voivat (TV -luvan maksamisesta riippumatta) katsella ja kuunnella verkon kautta Ylen arkiston korvaamattomia kulttuuriaarteita. Sen lisäksi esim. TV1:n viimeisimmän uutislähetyksen voi katsoa milloin ja missä vaan, missä on tietokone ja verkkoyhteys. Tässä Yle on toiminut esimerkillisen ripeästi ja julkisen palvelun edellyttämällä tavalla. Printtipuolella olisi mieluusti nähty, että Yle olisi pitänyt näppinä erossa verkosta ja tyytynyt perinteisiin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käynyt ilmi, että parissa helsinkiläisessä tavaratalossa voidaan suurelta näyttöruudulta lukea Ylen teksti-tv:n uutisia. Lisäksi on selvinnyt, että Yle ei peri kauppiailta palvelusta korvausta, kunhan vain Ylen logo on ruudulla näkyvissä. Tämä on pidetty viimeisenä pisarana, ja todisteena siitä, että Yle puolijulkisin varoin tarjoaa ilmaiseksi palvelua, jota kaupallinen puoli katsoisi voivansa myydä.

Taloudellisesti kyseessä on toisarvoinen asia, mutta siitä on poimittu riittävän selkeähahmoinen keppihevonen, jonka avulla voisi laajemminkin vaatia eduskuntaa ottamaan vastuunsa johtamastaan Yleisradiosta ja kertomaan sille, mitä käsite “Julkinen Palvelu” pitää sisällään. Vaatimusta voidaan tästä yksittäistapauksesta riippumatta pitää kohtuullisena. Se on tärkeä ennenkaikkea Ylen itsensä näkökulmasta. Järkikin nimittäin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoitaa kaikkea mahdollista mediaan liittyvää. Muussa tapauksessa Yle alkaisi piakkoin julkaista myös päivälehteä… .

Ylen tulisi keskittyä kahteen asiaan tässä järjestyksessä: Uutiset ja kulttuuri (sisällytän urheilun kulttuuriin). Vaikka Ylen pääuutislähetys täyttää tiukatkin laatukriteerit, niin Ylen uutistoimitus toimii kokoonsa nähden melko tehottomasti. Katsojat kaipaavat enemmän poliittisesti puolueetonta, luotettavaa, uutisnälkäistä, tutkivaa ja tarvittaessa sekä nopeaa että agressiivistakin toimintaa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes lähtökohtaisesti mahdollista parlamentaarisesti valvotussa mediatalossa.

Valitettavasti Ylen uutistoiminnan suuntaus näyttää olevan päinvastainen. En esim. käsitä, mitä hyötyä on teettää Taloustutkimuksella näitä nollatutkimuksia suomalaisten käsityksistä asioista, joista suomalaisilla ei näiden samojen tutkimusten mukaan ole mitään käsitystä. Kuten oppositiopolitiikan onnistuminen/onnistumattomuus tai hallituksen lamantorjuntatoimien teho/tehottomuus. Miksi ennustajaeukon kristallipalloa, kaapua ja höpötyksiä pidetään uutisina sen sijaan, että laitettaisiin nekin rahat vaikkapa vahvistamaan ajankohtaistoimitusten tutkivan journalismin osaston (onkohan Ylessä sellaista) resursseja? Vai teettääkö parlamentaarisesti valvottu media tässä ilmaista tutkimustoimintaa poliittisille taustaryhmilleen? Kun tutkimukset vielä teetetään kansanedustaja Eero Lehden omistaman Taloustutkimuksen toimesta, niin jokin riippumaton media (?) voisi nähdä tässä hyvinkin tutkimisen arvoisen asian!

Julkisen palvelun sisältö on siis syytä määritellä. Eduskunnan ripeysasteikon huomioonottaen saamme varmasti asiasta ensimmäiset mietinnöt luettavaksemme mahdollisesti jo heti 2015 pidettävien eduskuntavaalien jälkeen.

Multimiljonääri, pankkiiri Björn Wahlroos kuvasi EKP:n kolleegoitaan tolloiksi, koska he ovat reagoineet rahoituskriisiin liian myöhään ja väärin. Hän voi olla oikeassakin, mutta sen toteaminen jää taloushistorian tutkijoiden tehtäväksi.

Positiivista analyytikko Wahlroosin resuneerauksissa on ainakin se, että hän ei tyydy paperinmakuiseen kommentointiin. Se piristää taloudesta yleensä käytävää kuivahkoa raportointia. Analyytikko itse on suomalaisessa talouselämässä poikkeustapaus.

Hän opiskeli pikavauhtia kauppakorkeassa tohtoriksi, siirtyi valmistuttuaanaa 1980 -luvun lopulla pankkiin töihin (SYP) ollen sekä pankin johtokunnassa että johdossa. Muutaman vuoden pelimerkkejä keräiltyään Björn havaitsi 1990 -luvun suomalaisen rahoituskriisin myötä hetkensä koittaneen. Ensin hän perusti Mandatum -pankin joka fuusioitiin 1998 Osakepankki Interbank’iin. Mandatumin Wahlroos vei pörssiin, ja osakkeiden huima arvonnousu teki hänestä upporikkaan. 2000 -luvulla tämä talousnero hääri rahoineen myös johtamansa ja osin omistamansa (entisen suomalaisten veronmaksajien omistaman Postipankin, myöh. Leonian, nyk.) Sammon ympärillä käydyissä osakekaupoissa, joiden seurauksena kansalliseepos Kalevalasta nimensä löytänyt pankki siirtyi juuteille.

1990 -luvun suomalaisen, täysin kotikutoisen rahoituskriisin hinnaksi on arvioitu 50 mrd markkaa, runsaat 8 mrd euroa.  Inhimilliset kustannukset olivat katastrofaaliset.  Monet kunnialliset yrittäjät, piensijoittajat ja tavalliset asuntovelalliset maksoivat kriisistä kohtuuttoman hinnan, täysin viattomista takaajista puhumattakaan. Kriisiä on oikeutetusti kuvattu Suomen historian suurimmaksi varallisuuden uusjaoksi. Tämän kriisin aikaansaaneet tollot taitavat enimmäkseen edelleen olla vapaalla jalalla, osa varsin hyvissä asemissa ja varoissa.

Voidaan siis sanoa, että paljon sekä tavallisia että ahneita tolloja on tarvittu tasoittamaan Nalle -prinssin tietä hänen nykyiseen asemaansa Ahneiden Tollojen Valtakunnan taloudellisena neuvonantajana.

Parhaillaan meneillään olevaa maailmanlaajuista rahoituskriisiä voidaan myös tarkastella ”ahneet tollot” -näkökulmasta. Kaikki alkoi USA:sta, missä bonusjärjestelmillä ahneuden hybrikseen saatetut pankkiirit keksivät idean paketoida heikoilla tai lähes olemattomilla vakuuksilla myönnettyjä tavallisten amerikkalaisten asuntoluottoja sijoittajille, myytäviksi edelleen arvopapereina(!). Helppo, suorastaan tyrkytetty lainaraha tietysti aiheutti asuntojen hintoihin kuplan, jonka puhkeaminen oli vain ajan kysymys. Ja vain täystollot saattoivat olla näkemättä, että poksahdus tulisi pian ja olisi vaikuttava. Omien rahamarkkinoidensa lisäksi jenkit tartuttivat kriisiviruksen myös muuhun maailmaan, missä mm. eurooppalaiset pankkiiritollot innokkaasti kaupittelivat näitä amerikkalaisia “arvopapereita” asiakkailleen luotettavina sijoituskohteina. Islantilaiset menivät niin syvälle, että lähes upottivat koko saarensa.

Kun näitä rahamaailman ahneiden tollojen aikaansaanoksia nyt yritetään EKP:n ja muidenkin keskuspankkien toimesta korjailla, niin ei siis näemmä heillekään juuri kunnian kukot kie’u. Mutta näitä pankkiiritolloja löytyy totisesti muualtakin, kuin vain Nalle Wahlroosin osoittamasta EKP:sta.

PS! Tällä viikolla tulee kuluneeksi 200 vuotta Charles Darwinin syntymästä. Hesarin pääkirjoitus (150209) otsikolla “Darwinilta voi oppia vielä paljon” antaa tämän luonnontieteilijän oivalluksille talouskriisiin sopivan tuoreen näkökulman.

Aiemmin autovarkautta kutsuttiin autovarkaudeksi. Nykyäänhän se on “ajoneuvon luvaton käyttöönotto”. Kun auton paikalle ajatellaan tietoverkko ja sen omistaja, niin tuntuu oudolta seurata oikeusoppineidenkin kinastelua siitä, rajoittaako ns. Lex Nokia “yksilönvapautta”.

Ei tässä nyt mistään valtavasta orwellilaisesta käänteestä ole kysymys, vaan itse asiassa tästä: Työnantaja katsoo, että hänellä on oltava oikeus seurata, kuka, kenelle, minne, pajonko ja minkä muotoista sähköpostia työnantajan maksamalla työajalla ja työnantajan omistamilla laitteilla lähettää.
Minun oikeustajuni mukaan vaatimusta voidaan pitää kohtuullisena.

Suomessa on paljon näitä “maan tapoja”. Yksi niistä on näkemys siitä, että työntekijällä on ikiaikainen nautintaoikeus hoitaa työajalla omia asioitaan ja sivubisneksiään työnantajan työkaluja, kulkuneuvoja jne. siihen tarvittaessa käyttäen.

Nämä kiihkeimmät “verkkoyhteisön vapauden” nimissä lakia vastustavat ovat luku sinänsä. Sillä suunnalla vallitsee hyvin vapaamielinen suhtautuminen esim. tekijänoikeudella suojatun materiaalin laittomaan kopiointiin verkossa. Mutta jos näiltä samoilta ihmisiltä kysytään, olisiko OK jos kuka tahansa voisi tarpeen tullen lainata heidän polkupyöräänsä, autoansa tai asuntoansa siihen lupaa kysymättä, niin ilme voisi muuttua.

Jos niitä yrityssalaisuuksia nyt välttämättä on työajalla vuodettava ja omia asioita verkossa hoidettava, niin eikun parin satasen läppäri ja mokkula reppuun, niin niillähän homma hoituu mukavasti omilla vehkeillä lakisääteisen kahvitunnin aikanakin!