Reijo Liinamaa

Jos jokin asia suomalaisessa poliittisessa keskustelussa olisikin mahdollisesti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, niin Helsingin Sanomien ristiretki presidentin vallan siirtämiseksi pääministerille on ja pysyy kuin se eräs gastroanaalinen jätös Junttilan tuvan seinässä. Jopa Timo Soini (per) ilmoitti muuttaneensa mieltään EU -käsityksissään. Mutta Olli Kivinen ja Janne Virkkunen eivät mielipiteitään muuttele, vaan jatkavat vuorovedoin valitsemallaan “parlamentarismin edistämisen” tiellä. Tiistaina 5.5 oli vuorossa Olli otsikolla “Sauna lämpiää yhä sisään”.

Ei merkitse mitään, että esim. Presidentti Halonen kannattaa suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kanssa nykyvahvaa presidenttiä, ja että puhemies Niinistö toistuvasti on varoittanut kajoamasta suoraan presidentinvaaliin ja siinä annetun äänen ulkopoliittiseen painoarvoon. Heitähän tulee, kuten ilmeisesti kaikkia suomalaisiakin, pitää asiassa jääveinä. Vähempää ei Jannea ja Ollia myöskään voisi kiinnostaa se, että presidentinvaalien äänestysprosentti on kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleihin verrattuna ihan omilla kymmenluvuilla. Kaikenkaikkiaan tuntuu, että Hesari pääkirjoittajineen jakaa enimmäkseen suljetuissa paremman väen piireissä kuultavan lausahduksen: Demokratia on yliarvostettua!

Nyt suoralla kansanvaalilla valittavan presidentin ulkopoliittinen valta oltaisiin valmis antamaan pääministerille, jonka valintaan tavallinen suomalainen ei pääse osallistumaan muutoin, kuin monikertaisen edustuksellisen siivilän välityksellä. Tätä puoluepoliittista labyrinttia jotkut kutsuvat nimellä “parlamentarismi”. Tässä nimenomaisessa asiassa (pääministerin valinta) demokratia ja parlamentarismi eivät nykyisen vaalijärjestelmän puitteissa valitettavasti kohtaa.

Aamulehti suoritutti Taloustutkimuksella kyselyn siitä, miten suomalaiset suhtautuvat Mika Lintilän (kesk.) Ylen rahoitusta käsitelleen työryhmän ideaan ns. media-maksusta, joka korvaisi nykyisen tv -luvan.

Näihin Aamulehden teettämän tutkimuksen kaltaisiin puhelinkyselyihin löytyy yleensä kysymyksiä viilaamalla se vastaus, mikä halutaankin. Tosin on myönnettävä, että tämä Lintilän työryhmän mediamaksu -idea kuulostaa kovasti vesittyneeltä kompromissilta. Mutta sen uudelleennimeäminen Sanoma- ja Aamulehti -konsernin mediastrategioissa Yle-veroksi (tai Yle -maksuksi) on tarkoitushakuisuudessaan täysin alastonta mediavallankäyttöä, jolla pyritään vaikuttamaan suoraan suomalaisten ajatuksiin Ylen toiminnan kyseenalaistamiseksi. Niin paljon korjattavaa ja tehottomuutta, kuin Ylessä Jungnerin mittavan fitness-kuurin jälkeenkin on, se on kuitenkin olennainen osa suomalaisita, kansan kontrollissa (eduskunnan välityksellä, tosin) olevaa kaupallisesti riippumatonta tiedonvälitystä. Tätä ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa.

Niille, jotka mahdollisesti ihmettelevät sitä, miksi Mika Lintilän työryhmä ei ehdottanut Ylelle suoraa budjettirahoitusta kerrottakoon seuraava: Ylessä saatetaan olla sitä mieltä, että jos rahoitus tulisi budjetista, niin kulloinkin vallassaoleva hallituskoalitio voisi kiristää Yleä painottamaan tiedotuslinjaansa omaksi edukseen. Kiristys olisi helppoa, koska Yen budjettiosuutta käsiteltäisiin vuosittain budjettiriihessä. Ylen näkemyksen mukaan talon pitkän tähtäimen toiminnallinen kehittäminen saattaisi korvautua kulloinkin vallassaolevan hallitusryhmittymän mielihalujen arvailulla, ja itsenäinen kehitystyö häiriintyisi.
Kun tuntee pitkän suomalaisen poliittisen lehmänkauppa-iltalypsy-pekkarointi-nysväys -perinteen, niin tämänkaltaisia pelkoja voidaan pitää täysin aiheellisina. Valitettavasti.

Ylen rahoitus on ratkaistava tavalla, joka kohtelee suomalaisia oikeudenmukaisesti tulojen ja varallisuuden mukaan ja toisaalta mahdollistaa Ylen pitkän tähtäimen kehitystyön, mikä ei saa olla riippuvainen kulloinkin vallassaolevasta hallitusryhmittymästä.
Suomessa on löydetty ratkaisuja vaikeampiinkin kysymyksiin, miksei muka tähän.