Reijo Liinamaa

Kuluneen viikon suuri mediauutinen oli viestintäministeri Suvi Lindenin (kok) päätös siirtää ns. Yle -laki seuraavalle hallitukselle. Ministerin ratkaisu on saanut tylyn tuomion sekä omien että opposition keskuudessa. Helsingin Sanomat otsikoi asiaa 13.3 Kotimaa -osastollaan näin: Yle -lain kaatuminen oli farssi. Marko Junkkarin kirjoittama uutisanalyysi on piilotettu lehden sivulle 12. Verkkosivuilla juttua ei näy. Lindenin ratkaisua analysoidessaan Junkkari kirjoittaa mm: “Lindeniin kohdistui kovat paineet eri tahoilta…kaupallinen media lobbasi ministeriä, sillä se oli huolissaan siitä, että julkisin varoin toimiva Yle vääristää kilpailua esim. satsauksillaan internetpalveluihin ja urheilukisojen oikeuksiin”

Ilmaisu “kaupallinen media” pitää tässä yhteydessä sisällään lähes yksinomaan Sanoma Oy:n ja sen lobbaajia, oletettavasti Aamulehden -konsernin sivustatuella. Sanoma News’in nykyinen toimitusjohtaja ja Hesarin tuleva päätoimittaja Mikael Pentikäinen on jo parin vuoden ajan käyttänyt työnantajansa medioissa palstatilaa sen puolesta, että Ylen toimintakenttää rajattaisiin. On selvää, että juuri Sanomien lobbauksen seurauksena viestintäministeri muutti Mika Lintilän johtaman parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta niin, että siihen lisättiin ajatus komissiosta, jonka tehtävänä olisi “valvoa media-alan kilpailua”. Todellisuudessa tämä neuvosto ryhtyisi välittömästi nimittämisensä jälkeen ehdottelemaan rajoituksia Ylen toimintakenttään. Ensimmäisenä tulilinjalle joutuisi Ylen erinomaisesti hoidettu verkkopalvelu Areenoineen ja sen jälkeen alettaisiin vaatimaan Yleä luopumaan kaupallisen median näkökulmasta kiinnostavimpien urheilutapahtumien televisioinnista.

Oppositio toimii asiassa ryhdikkäästi kieltäytyessään hyväksymästä ministerin sormeilemaa, parlamentaarisen työryhmän yksimielistä ehdotusta Yle -laiksi. Tosin Marjo Junkkari yrittää vieläkin kaataa farssia opposition niskaan sanomalla, ettei “farssi ole kunniaksi demarioppositiolle, joka tuntuu hakevan pelin paikkaa joka tilanteessa”. No, Marko, eikös se ole opposition tehtävä? Ja lienee pinttyneenkin Sanoma Oy:n silmälasien läpi katsovan Hesarin kolumnistin pakko myöntää, ettei parlamentaarisen työryhmän yksimielisen esityksen takana pitäytymistä oikein voida minään riidankylvämisenäkään pitää. Vai kuinka?

Mediasta käytetään joskus nimitystä “neljäs valtiomahti”. Siis eduskunnan, valtioneuvoston ja oikeuslaitoksen jälkeen. Asialla on, kuten monilla on, kaksi puolta. Joskus media innostuu tekemään “paljastuksia”. Silloin kohteen on oltava median näkökulmasta vaaraton. Yksittäiset poliitikot yleensä ovat sellaisia.

Tänään ( 12.3) Helsingin Sanomat kertoo suomalaisille, mitä mieltä Suomen eduskunta on ydinvoimalalupien lukumäärästä. Pääuutisena juttu presentoidaan siten, että äkkinäisempi helposti voisi kuvitella kyseessä olevan eduskunnassa tehty äänestys. Vaati tarkempaa tutkimista, jotta jutusta löytää pienellä painetun tekstin “HS-kysely”. Sisäsivuilla maininta “kyselystä” esiintyy jo useammin.

Mitä tarkoitusta tämänkaltainen “uutisointi” palvelee? Muuta vaihtoehtoa ei tule mieleen, kuin pyrkimys luoda suomalaisille käsitystä siitä, että asian ratkaisu olisi jo käsillä ja suunta selvä. Nykyisen hallituksen aikana HS on selkeämmin kuin koskaan pääkirjoitussivuillaan myötäillyt hallituksen linjauksia.

YLE nielaisee Sanoma OY:n tärpit sellaisenaan. Aamu-tv esitteli yo. juttua ainakin kahteen kertaan kameroille lähetyksissään. Ylen tuleva pääjohtaja Lauri Kivinen on sanonut olevansa YLE:n ystävä. Hyvä niin. Vihollisen töihin hakeutuminen olisikin ollut lähtökohtaisesti kyseenalaista toimintaa… .

Ottaen huomioon, että YLE:llä on omakin uutistoimitus (eikä ihan pieni sellainen) Aamu-tv:n pinttynyt tapa lueskella aamun lehtiä kameroille on paitsi melko erikoista, myös todiste siitä, että Yle haluaa vastavuoroisesti olla Sanomien ystävä. Eikä ainoastaan Sanomien, vaan koko suomalaisen printtimedian.

Tämä ystävyys ei valitettavasti läheskään aina ole vastavuoroista. Pikemminkin päinvastoin.