Reijo Liinamaa

Hesari on vuosien saatossa luopunut yhä avoimemmin puolueettomuuden vaatimuksesta. Toimintamallina on yleensä ollut myötäillä hallituspuolueita ainakin silloin, kun se on linjassa lehden pääkirjoituskollegion mielipiteen kanssa. Pääkirjoitus 141209 lehdessä otsikolla “Perustuslakikomitean pitää pyrkiä yksimielisyyteen” ohittaa kuitenkin tekopyhyydessä, argumentoinnin löysyydessä ja tarkoitushakuisuudessa kaiken tähänastisen. Kyseessä on oikea ylimielisyyden ylistys, jossa tyylilaji on sama kuin nettikirjoitusten nimimerkkien takaa tapahtuvassa syljeskelyssä.

 Muutamia otteita:

“Valiokunnan varapuheenjohtaja Jacob Söderman jopa esitti, että demarit vetäytyisivät perustuslain uudistushankkeesta.”
- jos valtioneuvosto kesken toimikunnan työn tekee omia linjauksiaan itse asettamansa toimikunnan keskeneräisestä työstä piittaamatta (presidentin EU -edustus), asettuu toimikunnan työ outoon valoon ja keskustelu eroamisesta on perusteltua.

“Myös Sdp:n entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma on puolustanut presidentin valtaoikeuksia niin kiivaasti, että hänen on epäilty haluavan itse presidentiksi.”
- “on epäilty haluavan” -passiivimuoto tarkoittaa, että kirjoittaja itse epäilee. Kun joku poliitikko Suomessa esittää oman rehellisen mielipiteen ajankohtaisesta asiasta (mikä on yleisesti ottaen melko harvinaista), ollaan nettikeskusteluissa yleensä hyeenoina paikalla haukkumassa esittäjää nimimerkin takaa oman edun tavoittelijaksi. Mutta että valtakunnallisen lehden pääkirjoituksessa!
Hesarin asenteen tässä asiassa paljastaa suhtautuminen puhemies Sauli Niinistön presidenttiehdokkuuteen. Niinistöä käsiteltiin Sanoma Oy:n lehdissä vuosia silkkihansikkain itseoikeutettuna seuraavana presidenttinä, kunnes Sauli teki sen virheen, että ryhtyi puolustamaan suomalaisten enemmistön näkemystä päätösvaltaisesta presidentistä. Sanoma Oy:n  jutuissa sävy muuttui saman tien.  Niinistöstä tuli oman edun tavoittelija, joka puhuu asiasta vain mahdollisen tulevan virkansa vuoksi.

“On myös epäilty, että Sdp puolustaa presidentinvaltaa vaalitaktisista syistä: kansa haluaa vahvan presidentin, ja Sdp haluaa olla samaa mieltä kuin kansa.”
- tämähän se vasta ennenkuulumatonta onkin: sanoa ääneen se mielipide, jota suomalaisten enemmistö kyselyjen mukaan edustaa! Miten korkeaan norsunluutorniin HS:n pääkirjoituskollegio oikein on kiivennyt? Noudattaako Sanoma Oy omissa yhtiökokouksissaan tai yhtiön hallituksen kokouksissa vähemmistön diktatuuria? Enemmistön tahdon mukaan toimimisella on toinenkin nimi: Demokratia. Mikäli on päässyt tarkkailuaseman korkeuksissa unohtumaan.

“Joululoman jälkeen demarien tuohtumus on toivottavasti laantunut niin, että presidentin ulkopoliittisiin valtaoikeuksiin voidaan palata kiihkotta.”
- mikäli Helsingin Sanomat edustaa hallituspuolueiden kanssa joululoman jälkeenkin samaa suomalaisten enemmistön mielipiteestä piittaamatonta linjaa, toivon päinvastoin, että tuohtumus ei laannu.

“Kun instituutioiden välisiä valtasuhteita säädetään, pitäisi hankkeeseen ryhtyä puhtaalta pöydältä, miettimättä sitä, kuka mihinkin tehtävään kenties nimitetään.”
- näin pukki jatkaa vartioimansa kaalimaan harventamista. HS on itse käyttänyt kaikki keinot presidentin, presidentti-instituution ja sen perustuslaillisen aseman puolustajien vähättelemiseksi, nolaamiseksi ja kyseenalaistamiseksi. Hesarin oma pöytä ei näissä asioissa ole ollut puhdas vuosikausiin.

Se aika, jolloin lehtien pääkirjoitukset edes yrittivät kiistanalaisissa asioissa ainoastaan eritellä osapuolten mielipiteitä, on muisto vain. Pääkirjoitukset ovat muuttuneet päätoimittajan ja hänen siipiveikkojensa omaksi sisäiseksi mielipidepalstaksi.

Suomalainen media on tienhaarassa. Verkko ahdistaa printtimediaa yhä tiukemmin paitsi uutisoinnissa, myös ilmoitusmyynnissä. Kilpailukeinoksi näyttää valitun uutisten taustoituksen ja toimittamisen keventäminen, tirkistelyviettiä tyydyttävät aihevalinnat ja raflaava otsikointi. Yhteisen sävelen sopulijoukko löytää vain silloin, kun innostutaan yhdessä koulukiusaamaan jotakuta julkkisraukkaa tai sopivaksi katsottua poliitikkoa - tietenkin sananvapauden nimissä ja lähdesuojan takana lymyten.

Kaupalliset TV -kanavat kevenevät ja kevenevät, kunnes joka kodissa on telkun päällä kamera, jonka kautta katselijat saavat seurata tapahtumia toistensa olohuoneissa (tämä on ns. reality -formaatin viimeinen vaihe). Välillä “ohjelman” keskeyttää amerikkalainen halpistuotanto tai peräti elokuva.

Yle taapertaa (Finnairin tapaan) oman historiallisen, “valtionradiosta” periytyvän työkulttuurinsa kanssa, jossa asiat tehdään helpoimman kautta itseään säästellen. AamuTV:n juontajat lukevat ääneen studioon sijoitetulla mukavalla sohvalla sanomalehtiä aidosti sen näköisinä, kuin olisivat tekemässä televisio-ohjelmaa. Vieläpä kanavalla, joka sanoo pyörittävänsä Suomen suurinta uutistoimitusta.

Kun joku Korvola sitten tekee tämän kuuluisan juttunsa (todisteilla, jotka ainakaan tähän mennessä eivät ole ketään vakuuttaneet) syntyy JSN:n vapauttavasta päätöksestä tietysti printtimedialle erinomainen maalitaulu. Kuinkahan monta yhtä löysin perustein tehtyä printtijuttua lyhyeenkin menneisyyteen mahtuisi, jos joku viitsisi niillä elämöidä? Printti ei sitä sattuneestä syystä tee, ja Yle ei ehdi, jaksa, kykene tai halua. Ollaanhan sitä sentään kollegoja… . Ehkä Jyrki Richt lopulta paljastaa, että eihän tässä koko aikana ole ollut kysymys pääministeri Matti Vanhasesta, vaan eräästä toisesta vanhasesta, jolle nämä laudat menivät. Huomiota herättävän usein Ylen kommenteissa on nimittäin mainittu vain sana “Vanhanen”.

JSN:n voisi ehkä lopettaakin, mutta mikä olisi vaihtoehto? Suomen oikeuslaitos on saanut lukuisia huomautuksia EU:lta liian pitkiksi venyneistä oikeudenkäynneistä. Siinä valossa tätäkin lautakeissiä puitaisiin eri oikeusasteissa vielä vuosikymmenen kuluttua itse lautojen jo lahottua. Oikeuslaitoksen “perusteellisuus” on vain ja ainoastaan vetkutusta, vanutusta ja asianajajien ansaintalogiikkaa. 

Summa summarun: Kolmatta valtiomahtia ei valvo kukaan!

Suomen ainoa poikkijournalistinen toimittaja Aarno Laitinen on tehnyt sitä, mitä mediassa tehdään enää vähän: Tutkivaa journalismia! Hänen seuraava havaintonsa Iltalehdessä on merkittävä:

“Jos maassa olisi suhteellisesti laskien yhtä paljon lääkäreitä kuin heitä on kansanedustajina, heitä olisi lähes 200000. Sairaanhoitajia olisi lähes 300000, poliiseja 150000, opettajia 400000, maanviljelijöitä 500000. Kunnanjohtajia olisi yli 100000. Toimittajataustaisia kansanedustajia on yli 70, joten heitä kuuluisi olla kansassa yli miljoona.”

“Vanha hokema, että eduskunta on kansa pienoiskoossa, ei pidä paikkaansa. Kansanedustajina ei ole yhtään siivoojaa, talonmiestä, metsuria, merimiestä, K-kaupan kassaa eikä kovin monta rasvanahkaista teollisuustyöläistäkään.”

Lähes kaikkia Laitisen luettelemia yliedustettuja ammattiryhmiä yhdistää yksi seikka: He saavat palkkansa julkiselta sektorilta! Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa. Mutta se herättää joitakin kysymyksiä.

1) Ovatko lääkärit, sairaanhoitajat, poliisit, opettajat ja kunnanjohtajat keskimääräistä valveutuneempia kansalaisia?

2)  Johtuuko heidän yliedustuksensa yksinkertaisesti siitä, että he työssään tapaavat paljon ihmisiä?

3) Vai johtuuko se samasta syystä, jonka johdosta Suomen kunnanvaltuustoissa on suhteettoman paljon kunnan palkollisia: Työnantaja suhtautuu (liiankin) ymmärtäväisesti työaikana tapahtuvaan yhteiskunnalliseen harrastamiseen.

Oli syy mikä tahansa, niin tilanne on omiaan vääristämään eduskunnan käsitystä niistä asioista, jotka yhteiskunnassamme vaatisivat pikaisinta korjaamista.

Median “riippumattomuus” kaikessa alastomuudessaan näkyy sen suhtautumisessa Tarastin työryhmän ehdotukseen vaalikampanjoiden katoista. Muutamat (Aamulehti, MTV3) ovat jopa kieltäytyneet paljastamasta viime vaalien vaalimainostulojaan. Kun toimittajien vaaliavustusten paljastamisesta aiheutunut “hyvä me” -hybris alkaa laskeutua, ottavat mediatalojen talousvastaavat pallon haltuunsa ilmoittaen, että tähän tulee nyt viiva. Nyt vaalirahojen repostelu loppuu, koska niillä maksetaan teidän palkkanne! Että se siitä riippumattomuudesta.

En muista milloinkaan olleeni Paavo Väyrysen kanssa samaa mieltä mistään. Kun Paavo nyt esittää kantansa Kokoomuksen markkinavetoiseen puolueen ja sen ohjelman brändäykseen, on vaikea olla eri mieltä. Mikäli tämä politiikan kehityksen suuntana tulee meillä vallitsevaksi, tietää se loppua sille vähäisellekin analyyttiselle poliittiselle pohdinnalle, mitä vaaleissa vielä hiukan esiintyy. Hmm. Pakko ajatella, että Paavo esittää ominaan joltakin toiselta kuulemiaan ajatuksia… .

Jenkkityylinen äänestäjien manipulointi mainostoimistojen kehittämillä iskulauseilla olisi suomalaisessa yhteiskunnassa vierasta. Mutta juuri siihen ollaan menossa, mikäli mitään rajoja vaalikampanjoiden maksimipanostuksille ei saada.

Suomalainen media on tehnyt viime kuukausien aikana sitä, mitä sen pitääkin: Toiminut vallan vahtikoirana. Puolueiden vaalien rahoittamiskeinojen paljastuminen on kertaheitolla murentanut illuusion suomalaisen yhteiskunnan lahjomattomuudesta.  Otsikkoja on saatu, väkeä on sanottu irti ja sanoutunut irti ja yleistä selkärankaistumista näyttäisi tapahtuneen.

Oli kuitenkin huvittavaa havaita, miten nopeasti media löysi yhteisen sävelen, kun SDP:n pj Jutta Urpilainen ehdotti kaiken puoluerahoituksen kieltämistä puoluetukea ja jäsenmaksuja lukuun ottamatta: Nyt ollaan rajoittamassa kansalaisvapauksia, tätä ei tule sallia!Demarien puheenjohtajan ehdotuksella olisi toteutuessaan kiinnostava seuraus: Vaalityötä jouduttaisiin oikeasti tekemään talkoovoimin, ja tässä pärjäisivät parhaiten ne puolueet, jotka saisivat mobilisoitua suurimmat väkijoukot turuille je toreille puhumaan ja esitteitä jakamaan.

Perinteisestihän meillä on  mieluummin luotettu sekä “maksuperusteiseen arvovalintavaikuttamiseen” että “mainostamisperusteiseen mielipidevaikuttamiseen”. Edellisellä on maksettu jälkimmäinen. Ja palaneen rahan loppusijoituspaikka on löytynyt mediayhtiöiden taseista. Urpilaisen ehdotusta kavahtavia samoinjattelevia löytyikin lehdistön piiristä heti, sillä pikaisesti laskettuna median yhteisesti jakama mainospotti valtakunnallisissa vaaleissa lienee viiden ja kymmenen miljoonan euron välillä. Toteutuessaan Urpilaisen ehdotus nollaisi tämän budjetointisarakkeen. Ja näinä aikoina medialla ei todellakaan ole varaa sahata yhtään oman ahterinsa alla sijaitsevaa oksaa.

————

Edellisen kirjoitin pe 9.10, ja jo lauantaina HS kertoo STT:n haltuunsa saamasta muistiosta, jonka mukaan MTV3 uhkaa lopettaa vaaliohjelmat kanavallaan, mikäli vaalirahakomiteaa johtavan Lauri Tarastin toimikunnan esitykseen tulee TV -mainontaa rajoittava pykälä. MTV3 tulee tässä vahvistaneeksi oman linjansa ns. yhteiskunnallisten ohjelmien tuottamisessa: Emme tuota, ellei siitä makseta.

Kokonaan mainostuloilla elävälle kanavalle johtopäätös on looginen. Samaan tapaan kanavalta tietysti katoaisivat kokkiohjelmat, jos K- ja S -ketjut vetäisivät ruokamainontansa pois. Kaupallisen median on pakko toimia näin. Kun Suomessa on nyt ollut meneillään poliitikkoja ja puolueita kohtaan suunnattu “PALJASTA KARVASI” -kampanja, niin on hienoa, että myös median puolella tehdään asiassa avauksia. Mediaa on myös aivan oikeutetusti vaadittu kertomaan taloudelliset kytkentänsä ja salaiset agendansa.

Meillä on paljon sanomalehtiä, jotka väittävät olevansa “riippumattomia”. Useiden kohdalla riippumattomuus on samanlaista, kuin vaikkapa MTV3:n puutarhaohjelmien tuottamisen riippumattomuus “yks’ kakkaa, kaks’ kakkaa” -sävelteosta mainonnassaan käyttävän yrityksen mainososaston mediavalinnoista.

USA:n presidenttinä puolisen vuotta toiminut Barack Obama on parasta, mitä Atlantin takaa on pitkään aikaan kuulunut. Ensimmäistä kertaa sitten J.F. Kennedyn maalla on presidentti, joka herättää oman maan kansalaisissa oikeutettua toivoa inhimillisemmästä politiikasta ja eurooppalaisten keskuudessa pientä toiveikkuutta kuuntelevammasta asenteesta. Norjalaisen Nobel -komitean kaikki ällikällä lyönyt päätös antaa Obamalle rauhanpalkinto yllätti täysin myös palkinnon saajan.

Kaiken keskellä on muistettava, ettei palkinnosta Obamaa kannata syyllistää. Palkinnon ennenaikaisuudesta huolimatta tämä presidentti näyttää vilpittömästi puhuvan samaa, mitä tekee. USA:n presidenttien aikaansaannosten historiaa vasten tarkasteltuna maailmalla on toiveikkuuteensa tällä kertaa todellinen syy.

On toivottava, ettei tällä norjalaisten kieltämättä erikoisella idealla ole päinvastaista vaikutusta, kuin mikä palkinnon antajat tarkoittivat. Jo nyt kuulee arvioita siitä, ettei Obama ole saanut  rauhan edistämisen suhteen aikaiseksi vielä mitään. Ja että maa käy parhaillaan kahta sotaa, joista toista parhaillaan suunnitellaan laajennettavan. Tosiasioita molemmat. Kuten sekin, ettei supervaltion presidentille palkintorahoillakaan ole mitään merkitystä, vaan ne olisivat varmasti tulleet suurempaan tarpeeseen jollekin toiselle, hiljaista rauhantyötä vuosia tehneelle.

Eikä ole mahdotonta sekään, että palkintoa käytetään USA:n sisäpolitiikassa Obamaa vastaan. Voisi hyvin kuvitella rebublikaanien äärilaidalta kuuluvan jupinaa siitä, onko näin pian rauhantekijän mainetta niittävä presidentti ollenkaan sopiva mies johtamaan maailman vahvinta sotilasmahtia. Näiden ajattelijoiden mielestä käsite rauhantekijä liittyy ehkä enemmän Colt -merkkiseen “peacemaker” -lisänimen saaneeseen kokovartalolamauttimeen.

Jos jokin asia suomalaisessa poliittisessa keskustelussa olisikin mahdollisesti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana, niin Helsingin Sanomien ristiretki presidentin vallan siirtämiseksi pääministerille on ja pysyy kuin se eräs gastroanaalinen jätös Junttilan tuvan seinässä. Jopa Timo Soini (per) ilmoitti muuttaneensa mieltään EU -käsityksissään. Mutta Olli Kivinen ja Janne Virkkunen eivät mielipiteitään muuttele, vaan jatkavat vuorovedoin valitsemallaan “parlamentarismin edistämisen” tiellä. Tiistaina 5.5 oli vuorossa Olli otsikolla “Sauna lämpiää yhä sisään”.

Ei merkitse mitään, että esim. Presidentti Halonen kannattaa suomalaisten ylivoimaisen enemmistön kanssa nykyvahvaa presidenttiä, ja että puhemies Niinistö toistuvasti on varoittanut kajoamasta suoraan presidentinvaaliin ja siinä annetun äänen ulkopoliittiseen painoarvoon. Heitähän tulee, kuten ilmeisesti kaikkia suomalaisiakin, pitää asiassa jääveinä. Vähempää ei Jannea ja Ollia myöskään voisi kiinnostaa se, että presidentinvaalien äänestysprosentti on kunnallis-, eduskunta- ja EU-vaaleihin verrattuna ihan omilla kymmenluvuilla. Kaikenkaikkiaan tuntuu, että Hesari pääkirjoittajineen jakaa enimmäkseen suljetuissa paremman väen piireissä kuultavan lausahduksen: Demokratia on yliarvostettua!

Nyt suoralla kansanvaalilla valittavan presidentin ulkopoliittinen valta oltaisiin valmis antamaan pääministerille, jonka valintaan tavallinen suomalainen ei pääse osallistumaan muutoin, kuin monikertaisen edustuksellisen siivilän välityksellä. Tätä puoluepoliittista labyrinttia jotkut kutsuvat nimellä “parlamentarismi”. Tässä nimenomaisessa asiassa (pääministerin valinta) demokratia ja parlamentarismi eivät nykyisen vaalijärjestelmän puitteissa valitettavasti kohtaa.

Aamulehti suoritutti Taloustutkimuksella kyselyn siitä, miten suomalaiset suhtautuvat Mika Lintilän (kesk.) Ylen rahoitusta käsitelleen työryhmän ideaan ns. media-maksusta, joka korvaisi nykyisen tv -luvan.

Näihin Aamulehden teettämän tutkimuksen kaltaisiin puhelinkyselyihin löytyy yleensä kysymyksiä viilaamalla se vastaus, mikä halutaankin. Tosin on myönnettävä, että tämä Lintilän työryhmän mediamaksu -idea kuulostaa kovasti vesittyneeltä kompromissilta. Mutta sen uudelleennimeäminen Sanoma- ja Aamulehti -konsernin mediastrategioissa Yle-veroksi (tai Yle -maksuksi) on tarkoitushakuisuudessaan täysin alastonta mediavallankäyttöä, jolla pyritään vaikuttamaan suoraan suomalaisten ajatuksiin Ylen toiminnan kyseenalaistamiseksi. Niin paljon korjattavaa ja tehottomuutta, kuin Ylessä Jungnerin mittavan fitness-kuurin jälkeenkin on, se on kuitenkin olennainen osa suomalaisita, kansan kontrollissa (eduskunnan välityksellä, tosin) olevaa kaupallisesti riippumatonta tiedonvälitystä. Tätä ei pitäisi missään vaiheessa unohtaa.

Niille, jotka mahdollisesti ihmettelevät sitä, miksi Mika Lintilän työryhmä ei ehdottanut Ylelle suoraa budjettirahoitusta kerrottakoon seuraava: Ylessä saatetaan olla sitä mieltä, että jos rahoitus tulisi budjetista, niin kulloinkin vallassaoleva hallituskoalitio voisi kiristää Yleä painottamaan tiedotuslinjaansa omaksi edukseen. Kiristys olisi helppoa, koska Yen budjettiosuutta käsiteltäisiin vuosittain budjettiriihessä. Ylen näkemyksen mukaan talon pitkän tähtäimen toiminnallinen kehittäminen saattaisi korvautua kulloinkin vallassaolevan hallitusryhmittymän mielihalujen arvailulla, ja itsenäinen kehitystyö häiriintyisi.
Kun tuntee pitkän suomalaisen poliittisen lehmänkauppa-iltalypsy-pekkarointi-nysväys -perinteen, niin tämänkaltaisia pelkoja voidaan pitää täysin aiheellisina. Valitettavasti.

Ylen rahoitus on ratkaistava tavalla, joka kohtelee suomalaisia oikeudenmukaisesti tulojen ja varallisuuden mukaan ja toisaalta mahdollistaa Ylen pitkän tähtäimen kehitystyön, mikä ei saa olla riippuvainen kulloinkin vallassaolevasta hallitusryhmittymästä.
Suomessa on löydetty ratkaisuja vaikeampiinkin kysymyksiin, miksei muka tähän.

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 250409 Mika Lintilän johtaman työryhmän Yle -raportista ja aikoo nyt ilmeisesti käyttää koko massiivisen tiedotuksellisen kapasiteettinsa työryhmän ajatusten lyttäämiseen. Sanoma Oy:n pelkkä liikevoitto viime vuodelta on lähes samankokoinen, kun Ylen koko budjetti.

Mistä siis moinen hätä?
Kyse lienee siitä, että lehdistössä tunnustetaan jo se tosiasia, että tulevaisuuden mainoseurot jaetaan verkossa. Ja sieltä Yle haluttaisiin pitää pois hinnalla millä hyvänsä. Tämä tapahtuisi parhaiten määrittelemällä se paljonpuhuttu Ylen “julkisen palvelun tehtävä” niin, että verkko jäisi sen ulkopuolelle.

HS: “Raportin kenties suurin puute on, että Ylen tehtävän, julkisen palvelun, määrittely jää edelleen ylimalkaiseksi… Ylen johtajisto tai Yleä valvova, poliitikoista koottu hallintoneuvosto voivat edelleen määritellä julkiseksi palveluksi minkälaisen viestintämuodon he itse haluavat”.

Miksi Suomen kansalaisten valitsema eduskunta muka ei voisi määritellä tai olla määrittelemättä omistamansa Ylen tehtävän haluamallaan tavalla? Tiedossani ei ole mitään ikiaikaista nautintaoikeutta, joka määrittelisi suomalaisen tiedonvälityksen tai tietyn osan siitä yksityiselle taholle. On vain joitakin vakiintuneita käytänteitä. Ylen hallintoneuvoston toiminnasta voidaan todella olla montaa mieltä, mutta sama voidaan todeta monista muistakin demokratiaan kuuluvien instituutioiden toiminnasta. Ne nyt vain sattuvat olemaan parasta, mitä demokratia tarjoaa.

HS: “Työryhmä ehdottaa myös Ylen rahoitukseen merkittävää muutosta… Nimike mediamaksu on harhaanjohtava, koska maksulla rahoitetaan vain Ylen toimintaa. Osuvampi nimitys on Yle-vero.”
Tässä Lintilän työryhmän “mediamaksu” -termin uudelleenkastamisessa “Yle-veroksi” näkyy parhaiten ns. riippumattoman sanomalehdistön polittinen vaikuttaminen. Siihen tullaan satsaamaan paljon. Kaikki veroon kalskahtavahan on suomalaisen korvissa aina ikävää ja vastutettavaa. Tämänkaltainen ihmisten tajunnan näpelöinti on aina yhtä vastenmielistä, ja sen tulokset näkyvät jo nyt nettien keskustelupalstoilla.

HS: “Jos erilliseen Yle-veroon työryhmän esityksen mukaan päädytään, se korostaa entisestään Yleisradion herkkää asemaa suomalaisessa viestintäkentässä. Verolla ei saa murentaa riippumattoman suomalaisen tiedonvälityksen edellytyksiä.”
“…riippumattoman suomalaisen…?” Mitä tiedonvälitystä eduskunnan valvoma Yle sitten edustaa? Kansan valitsemista poliitikoista riippuvaistako? Entä sitten? Se lienee kuitenkin suomalaisempaa, kun melko suurelta osin ulkomaisen rahan omistama kaupallinen sähköinen media.

HS: “On suuri vaara, että poliitikoista koottu hallintoneuvosto on Ylen johdon vietävissä.”
Yksityisissä yrityksissä tietysti lienee täysin mahdotonta se, että firman toimiva johto vaikuttaisi niihin päätösesityksiin, joita yhtiöiden hallituksille tai yhtiökokouksille annetaan. Hohhoijaa.

HS: “Tarvittaisiin riippumaton ja viestintäalan asiantuntemusta omaava elin arvioimaan Yleisradion roolia mediakentässä – määrittelemään, mikä on julkista ohjelmapalvelua, ja valvomaan, että suutari pysyy lestissään.”
Kun Hesari tässä sanoo “riippumaton”, niin se tarkoittanee “eduskunnasta riippumaton”

Sanomalehtien liiton hallituksen puheenjohtaja sekä Helsingin Sanomia kustantavan Helsinki News’in toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen haluaisi perustettavaksi Ylen julkisten palvelujen tuottamiseksi rahaston (HS 080309), joka jakaisi rahaa myös yksityisille toimijoille.

Pentikäisen “huoli” Ylen nykyisen “mahdollistamisstrategian” vaikutuksista maan mediakenttään on tuttu hänen aiemmista kannanotoistaan. Siinä kuuluu printtimedian hätä pidemmän aikavälin ja meneillään olevan laman yhdessä aikaansaamasta ilmoitustulojen romahtamisesta. On arveltu, että kun nykyisestä matalasuhdanteesta selvitään, printtimedian osuus mainoseuroista tulee jäämään pysyvästi lamaa edeltäneen tason alapuolelle.

Tätä taustaa vasten on enemmän kuin ymmärrettävää, että printtimedia tahtoisi mielellään leikata siivun ns. julkisen palvelun tuottamiseen uppoavasta rahasta. Ja Pentikäisen kaavaileman Julkisen palvelun medianeuvoston avullahan se onnistuisi. Tämä neuvosto voisi Pentikäisen mallin mukaan  jakaa resursseja myös yksityisille mediataloille “julkinen palvelu” -määreen alle mahtuvan tiedottamisen tuottamiseen. Jotta tämä toimisi, olisi yksityisen tahon kyettävä “läpinäkyvästi” eriyttämään julkisen palvelun toimintansa muusta toiminnastaan.

Yleisradion rooli “julkisen palvelun” mediatalona kaipaa ehkä tarkempaa määrittelyä toimintaansa ohjaamaan. Samoin nykyinen luparahoitusmalli on aikansa elänyt. Eikä kukaan taitaisi jäädä kaipaamaan nykyisen mallin mukaan toimivaa hallintoneuvostokaan, johon eduskunta valitsee jäsenet poliittisten voimasuhdeidensa mukaan. Ja joskus aiemminhan myös toimittajat valittiin samalla kiintiöajattelulla!

Toisaalta juuri liiallisen ohjauksen puute on aikaansaanut kaikkien kuultavissa ja nähtävissä olevia erinomaisia tuloksia Ylen verkkoversion suomalaisten tiedonsaantia valtavasti edistäneinä innovaatioina. Juuri verkosta printtipuoli olisi mieluusti halunnut pitää Ylen erossa.

Kun Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja Sanoma News’in toimitusjohtaja perää mahdollista julkista palvelua tarjoavien yksityisten tahojen toimintaan “läpinäkyvyyttä” niin sitä soisi löytyvän myös hänen omista perusteluistaan:
Koska sanomalehtimedia eri syistä menettää asemaansa muille toimijoille, pitäisi tämä Pentikäisen mukaan kompensoida julkisista varoista.

Pohjimmiltaanhan tämä ei ole muuta, kuin nykyisen talouslaman aikana eri puolilla maailmaa tutuksi tullut uusliberalistinen käytänne: Voitot meille - tappiot jaetaan tasan!